Omalla kohdalla todettava, ettei odottavan aika ole pitkä. Viikot vilisee sellaista vauhtia, ettei perässä meinaa pysyä. Tätä kirjoittaessani ollaan raskausviikolla 28+4 ja maaliskuun puoliväli häämöttää jo. Ollaan tulppaanien sesonki myyntiajassa ja aurinko paistaa useimpina päivinä niin, että räystäistä tippuu vesi. Pääsiäispuput ja -noidatkin ovat jo aivan nurkan takana.
Vointi on kai tilanteeseen sopiva. Elopainoni on noussut yhteensä kymmenkunta kiloa. Vauva painaa lantiossa niin, että jos jonkilaista issiastyyppistä kipua on välillä kulkua hidastamassa. Närästää helposti ja liikkuminen on lehmä suosta tyyppistä – asennosta riippumatta. Mieli on kuitenkin ollut suht pirteä ja reipas.
Raskausajandiabetes on pahentunut niin, että mittaan aterianjälkeisiä sokereita esim. omenasta ja lasista vettä 8,0. Tekivät neuvolasta lähetteen ä-polille asian arviointiin. Odottelen sinne kutsua parhaillaan. Odotellessa täytän ruokapäiväkirjaa ja mittaan säännöllisesti sokereita ja vahdin kuin haukka mitä voin syödä ja mitä en.
Omena ja nuudelit ovat täydellisellä nou nou listalla. Peruna passaa hyvin. Toisinaan on olo, että on aivan sama syönkö kiviä vai kiiwejä ja verensokeriarvoissa ei ole päätä eikä häntää. Enempi hiilareita aterialla ei tarkoita aina suurempia mitattuja verensokeriarvoja ja joskus vähempikin määrä hiilihydraattia nostaa sokerit liian ylös. Proteiinin ja rasvan yhdistäminen hiilihydraattiin selkeästi hillitsee isoimpia vs nousuja, paitsi tilanteessa, kun tähti a on asennossa c. Juuri kun luulen pääseväni kärryillle mitä voin syödä, ei se menekään niin.
Paastoarvot minulla ovat hyvät, myös ennen aterioita mitatut arvot on hyvät. En tällä hetkellä uskalla syödä mitään ylimääräistä ja ”hyvää”. Ei leivonnaisia, ei karkkia, ei jäätelöä, ei sipsiä, ei hampparia, ei pizzaa, eikä minkään asian santsaamista. Ei m i t ä ä n. Herkut – fail, kaikki kiva fail. Ja tämä toisinaan harmittaa. Aion saletisti pakata synnärikassiin suklaamuffinssista lähtien niitä asioita, joista juuri nyt jään paitsi. 😀 Tai niin ainakin nyt ajattelen.
Liikuntaa olen yrittänyt harrastaa vähintään 30 minuuttia päivässä. Yleensä kävelyä. Matkaa en puolessa tunnissa saa taittumaan kuin 2km, mutta tämä on juuri riittävästi, jotta voin liikkua 4 vuotiaan kanssa. Ollaan samalla tasolla kestävyydessä lenkkien pituuden kanssa. Viimeksi luulin olevani näppärä ja otin välineeksi potkukelkan. Virhe! Potkukelkalla potkuttelu ilman suurinta osaa keskivartalon lihaksista on kidutukseen verrattavissa oleva toiminto.
Arkiset kotityöt tulee tehtyä tavallista verkkaisemmin, mutta tulee kuitenkin tehtyä. Kohdallani tähän kuuluvat vielä hetken matkaa puukattilan lämmitys ja puiden kanto sisälle sekä tarvittaessa lumityöt. Sitten tietysti perinteiset kotityöt. Sain aivan jokin aika sitten kuulla, että sooloviikkoni taitavat päättyä ja miehen reissutyöt siirtyvät samaan maakuntaan minun kanssani. En todella tiedä, miten olisin selvinnyt arjesta joka toinen viikko yksin vauvan ja kaiken kanssa.
Äitiyspakkaus on saapunut. Sen sisältö on kutistunut jonkin verran takavuosista, mutta yhtä kaikki edelleen se on täynnä tarpeellisia asiota. Tein pakkauksen sisällöstä videota YouTubeen. Videoon päästä alla olevasta upotuksesta.
Tällaisilla terveisillä tällä kertaa. Kiitos kun kävit lukemassa. ❤
Ystävänpäivä sujui melko suunnitelmien mukaan. Neljävuotias oli niin terve että pystyi osallistumaan päivähoitoon ja me sitten puolison kanssa päästiin syömään ystävänpäivä-lounasta, ihan vaan pizzeriaan mentiin pizzalle. Lounaan jälkeen ajeltiin kotiin, puoliso katseli Areenasta Latelaa ja minä menin päikkäreille. Sitten kohta haettiinkin jo tyttö hoidosta. Samalla reissulla haettiin kotiin jäätelöä, jotta lapsetkin saivat osansa ystävänpäivästä.
Ja nyt sitten tulee noin tuhannen sanan verran omaa napaa.
Ystävänpäivä saa minut joka vuosi miettimään sitä miten erilainen olen mitä ystävyysasioihin tulee. Ei mulla ole mitään ystäviä. Minulla on vain hyvän päivän tuttuja, sometuttuja, omat lapset, puoliso ja oma äitini. Äidin kanssa soitellaan ehkä kahdesti kuussa ja nähdään joka toinen tai joka kolmas kuukausi. Mies on työreissussa joka toinen viikko. Ruuhkavuoteni kiireisenä äitinä on nyt kestänyt yli 23 vuotta eikä loppua näy.
Vaikken ole tällä hetkellä työelämässä, ei minulla ole edelleenkään aikaa kodin ulkopuoliselle vapaa-ajan sosiaaliselle elämälle. Tai edes haluja sellaiselle. Eikä minulla edes ole sellaista vapaa-aikaa, että yht äkkiä tulisi vaikka imuroinnin päälle olo että, ”no nyt mä haluaan lähteä kotoa puhumaan jonkun kanssa paskaa”. Ei, kyl mä keittelen siinä kahvit, istahdan ja nostan jalat rahille, selaan vaik päivän nettilehtiä tai somea ja nautin mitään tekemättömyydestä tai tuijottelen vaan ikkunasta kaunista maalaismaisemaa.
Luin jostain, että yksinäisyys on jopa vaarallisempaa kuin tupakointi tai liikalihavuus. Varmasti on. Minä en tiedä miltä yksinäisyys tuntuu, koska en koe yksinäisyyttä.
Miten yksinäisyys sitten määritellään? Koetun yksinäisyyden perusteella? Mun kokemuksella yksinäisyyden määrittelee joku extrovertti Riitta, joka päättelee oitis minun olevan yksinäinen, jos kerron ettei mulla ole ystäviä ja arjessa verkostoja. Saan läjäpäin vinkkejä miten hankkia ystäviä ja verkostoitua. Mun mielestä olisi kohteliasta ensin kysyä: -Okei, no koetko yksinäisyyttä? ..ja lyödä sitten ne vinkit pöytään jos vastaus on positiivinen, eikä vinkkeineen ajaa minua tunteeseen että jaahas, – mä en kelpaa tällaisena kuin olen. Love u too.
Tiede kertoo, että ihmiselle lajityypillistä on haluta olla vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Endorfiiniryöppy vuorovaikutuksessa tuntuu hyvänä olona ja suorastaa addiktoi haluamaan lisää vuorovaikutusta. Tässä kohdin haluan muistuttaa, että ihmisen aivot muovautuu koko elämän ajan. Jotkin kokemukset voi muokata ihan tosi vahvasti sitä miten kokee olonsa ihmisten seurassa. Tällöin saattaa olla niin, että yksilöiden välillä on suuriakin eroja näiden endorfiinihommien kanssa. Minä olen henkirikoksen uhrin omainen (ja rikoksen silmin näkijä), olen elänyt lapsuuden pöydän äärellä jossa Koskenkorvaa ja Votkaa ei säästelty. Mun aivot ei ensimmäisenä puksuttele endorfiinipöllyjä ajatuksesta olla ihmisten kanssa.
Tykkään harrastaa monessa muodossa kaikkea sellaista, jota voi harrastaa yksin. Kestävyysjuoksu vaatii aika tarkkaankin laskettua ruokavaliota, jotta syö riittävän paljon kun energiankulutus on suht järjetöntä. Juokseminen on elämäntapa. Terveellinen elämäntapa. Tykkään myös hupilenkkeillä, tehdä käsitöitä, lukea, vlogata, blogata ja somettaa. Nyt raskaana en juokse, mutta odotan että vauvan kanssa sitten juostaan kahelleen ensi kesänä pitkin maalaisraittia. Ei siinä ehdi yksinäinen olemaan, eikä se ole millään muotoa epäterveellistä.
Perheen kanssa retkeillään ja reissataan ja tehdään kaikkea yhdessä. Ystävänpäivän iltana päätettiin miehen kanssa kainalokkain sohvan nurkassa, että tänä vuonna lähdetään sitten American Car Showhun. Minä bebe mahassa, mies ja neljävuotias. Se on yhteensä ihmisten ilmoilla 9h matkoja ja 8h messuja. Mun edellisestä amerikan messuilusta on parikymmentä vuotta ja puolisollakin lähes kymmenkunta. Junaliput koko köörille on jo varattuna sähköpostissa. Minä haluan tehdä tämän reissun perheen kanssa, en kenenkään muun.
En koe myöskään minkäälaista tarvetta ryhmääntyä. Opiskelussa rankinta paskaa on ryhmätyöt. Mieluiten teen tehtävät yksin. Enkä nyt tarkoita, että ryhmäytyminen on väärin. Minun puolesta ihmiset saa tykätä ryhmääntymisestä, tuntea kuuluvansa osaksi jotakin. Minä en vain halua olla osallisena tällaisissa. Poistin puhelimestani jopa watsupin, koska en halua mitään ryhmiä.
Onko yliopistossa vähemmän ryhmätöitä kuin ammattikorkeassa? Omasta puolestani kyselen. Uusi ammatti on edelleen haaveissa ja AMK opiskelut vuoden tauolla. Ainakin vuoden.
En ole ikkään soitellut huvikseni ihmisille. Mitä hemmettiä semmoisessa puhelussa pitäisi puhua? Moi, soitin koska ihmisten kuuluu soitella toisilleen vaikken itse halua? En ole ollut koskaan tai ainakin tooooooodella harvoin kiinnostunut kyselemään mitä joku tekee ja itse herkästi ärsyynnyn jos minulta kysellään. Minulla on perusolettama, että ihmisillä on kyllä asiat kunnossa. En jotenkin osaa nähdä arvoa siinä, että toinen ihminen näkee vaivaa antaakseen huomiota, enkä myöskään osaa antaa arvoa sille että itse tekisin samaa. Oma perheeni on tietysti poikkeus. Paits että ei mun mies ole koskaan kysynyt miten mun työpäivä meni. Nyt kun olen kotona, saattaa hän työreissussa ollessaan kysyä miten kotona sujuu.
Puhelimeni soi ehkä kahdesti kuukaudessa (joko äitini soittaa tai joku puhelinkauppias tai joku opettaja koulusta että teini perseilee tms) ja niistäkin kerroista vähintään puolet jätän vastaamatta. Soittelen (ehkä) takaisin jokin toinen päivä jos huvittaa. Puhelimeni on 99% päivistä äänettömällä. Minulta puuttuu kai kokonaan sellainen ihmisille lajityypillinen palikka, että haluaisin olla vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa, siinä määärin kuin yleensä ollaan. Tykkään kotonakin vetäytyä välillä vähän sivummalle perheestä, jos se vain on mahdollista. Saatan sanoa vain, että nyt en jaksa keskustella ja painun makuukammariin lukemaan vaikka kirjaa tai sohvannurkkaan käsitöineni. En kaipaa ystäviä vaan aikaa olla YKSIN.
Omat vanhempani antoivat aikanaan ystävyyssuhde mallia omilla ryyppykavereillaan. Minulla ei oikein ikinä ole ollut intoa tarkastella asiaa, millä perusteilla kaverivalinnat esimerkiksi tällaisessa sosiaalikulttuurissa tehdään?
Ala-asteella näin miten luokan suosituin tyttö piti kierrossaan aina yhtä parhaan kaverin titteliin päässyttä tyttöä kerrallaan. Jokainen luokan tyttö oli tässä kierrossa, kunnes joka ainoa menetti syystä tai toisesta parhaan kaverin tittelin ja tuli korvatuksi toisella. Siinä sitten kaikki entisinä parhaina kavereina porukalla seistiin ringissä että mitä tässä oikein tapahtuu. Ai et mä vihaan ihmissuhdedraamaa. Ihan turhinta paskaa ikinä! Tästä porukasta yksi on nykyään Fb kaverinani, ei olla nähty kasvotusten yli 30 vuoteen.
Työelämässä mulla on ollut aivan huikean mahtavia työkavereita, joiden kanssa on tullut vietettyä lukemattomia hauskoja työpäiviä, mutta en minä silti halua sopia vapaa-ajalle mitään menoja. En osallistunut tyky-päiviin, enkä pikkujouluihin. Yleensä niissä on melko kosteata, absolutistina en ole hommasta oikein vaikuttunut. Mut töitä voidaan tehdä porukalla ja kivaa on. Paits etten halua enää tehdä hoitotyötä.
Työelämä on paljon helpompaa ihmissuhteissa silleen, että sielä ollaan jossakin roolissa. Ollaan hoitajia tai autokuskeja tai raksamiehiä, mut sinne mennään tekee hommat ja sitten lähdetään kotiin. Mun näkökulmasta se on silleesti turvallista elämänaluetta, että todennäköisesti voin odottaa työkavereilta ammatillista käytöstä ja ettei mitään suuria yllätyksiä tule. Siel on helppoo. Mut siviilissä… Siviilielämä onkin sitten paljon randomimpaa ja säännöttömämpää hommaa. Ei ole ohjeistuksia ja sen semmosia.
Nyt kun työelämä on tauolla, on jäljellä pelkkä elämä perheeni kanssa ja siinä mausteena työelämästä jäänyt työuupumus. Ja koska uuvuin nimenomaan työstä ihmisten parissa, entistä vähemmän olen kiinnostunut viettämään aikaa ihmisten kanssa. Mitään tyhjää aukkoa elämääni ei jäänyt vaikkei työelämään tarvitse aamuisin nousta. Oma arki kotitöineen, ruoanlaittoineen, pyykkäilyineen, lastenhoitoineen ja somettamisineen pitää kiireisenä.
Tiedän että samaistujia löytyy, kuka samaistuu mistäkin syystä – se on jokaisen oma asia. Itse koen että kaikki on ihan okei, kunnes joku extrovertti Riitta alkaa länkyttämään että minussa on vikaa, minut pitää korjata oitis ja ihmisellä pitää olla ystäviä. Käännyn kannoillani eikä Riitan kanssa puhuta enää ikinä sanaakaan. Se ei tiedä kaikkea.
Aivot ovat muovautuvaiset ja ne muovautuu koko elämän ajan. Huomenna saatan olla piirun verran sosiaalisempi tai piirun verran epäsosiaalisempi. Mut mä riitän. Ihan varmasti riitän just tämmöisenä ja niin riität sinäkin. Vuoden jokaisena päivänä. Sano kuka mitä hyvänsä. ❤
heidimariah Blogi 