Laura 4v sai meidän Youtube-kanavan / Arkivlogin tilaajalta fanipostia. Posti ei ole aiemmin Lauralle oikein mitään erityistä tuonut (seurakunnan kerhokirjeitä lukuunottamatta) ja ensimmäisenä kertana tämä oli Lauralle aivan ainutlaatuinen kokemus. Siis postista voi noin vain tulla läjä yksisarvistavaroita ja prinsessatarrakirja, koska joku haluaa olla mukava. ❤

Perheemme verkostot ovat olemattomat ja faniposti Lauralle tuntui aivan mahdottoman ainutkertaiselta ja arvokkaalta. Lapsen innostus oli aitoa ja suurta ja itse pyyhin liikutuksen kyyneleitä.

Teimme tietysti fanipostin avaamisesta kiitosvideon, koska asia todellakin ansaitsi sen. En arvannut, että fanipostin avaus poikii videon kommenttikentään osoitetiedusteluita, nyt muutkin haluavat lähettää Lauralle fanipostia. En voinut kotiosoitetta kommenttikenttään laittaa, mutta laitoin sähköpostiosoitteen johon voi ottaa yhteyttä asian tiimoilta.

Fanipostin ilahduttamana mieleeni tulvi muistoja, mitä posti minulle on tuonut. Ja nyt ei lasketa maksettujen verkkokauppatilauksien vastaanottoa tai iänikuisia laskuja. Tarkoitan muistoja ennen digitalisaatiota. Aikaa ennen sosiaalista mediaa, aikaan ennen sähköpostia ja jopa aikaan ennen GSM-verkkoja ja tekstiviestejä.

Kirjeet. Kirjoitin kirjoittamaan opittuani kirjeitä kavereille koulun 1lk:lla. Kirjoitin kirjeen illalla ja vein sen mukanani aamulla kouluun. Päivän – kahden päästä kaveri toi vuorostaan minulle kirjeen. Ihanan hidasta elämää. Tämä tapahtui 1980-luvulla.

No okei, tuossa ei ollut Posti toimituksessa mukana ollenkaan, mutta oli se silti kirjeenvaihtoa. Viestintänä kirjeet olivat minulle sosiaalinen vuorovaikutuksellinen keino lankapuhelimen ja face-to-face kanssakäymisten lisäksi. Kirjeet oli kiireettömille asioille. Kirjettä sai kirjoittaa rauhassa ajan kanssa ja vastaanottaja luki sen sitten kun hänelle sopi. Ja vastasi, jos vastasi, silloin kun hänelle sopi.

Kauempana asuvien serkkujen kirjeisiin ostettiin postimerkki ja toimitettiin postin kuljetettavaksi, ihan niin kuin nykyäänkin voi tehdä. Postin kantama kirje oli erityisen ihana. Tunne kirjeen saamisesta oli yleensä palkitseva. Kirjeissä saattoi tietysti olla huonojakin uutisia ja niiden aiheuttamat tunteet saattoivat olla negatiivisia. En tiedä oliko maailma silloin parempi vain olenko vain unohtanut ja aika kullannut muistot, mutta kirjeiden saaminen oli minusta aivan ihanaa.

Englannin tunnilla 3lk:lla saatiin lista ulkomaan kirjeenvaihtokavereista, joista valittiin itselle yksi. Valitsin oman kirjeenvaihtokaverini Australiasta, koska olin nähnyt telkkarissa ja kirjoissa Australiassa olevan kenguruita, laiskiaisia ja hevosia. Näiden perusteella pidin valtavasti Australiasta ja ihmisistä siellä. Jos englantini on melkoista rallienglantia nytkin, silloin se vasta jotain kamalaa olikin.

Siirrytään ajassa vielä kauemmas. Löysin isoäitini jäämistöstä hänen äitinsä saaman kirjeen ystävättäreltään. Isoäitini on ollut kirjeen päiväyksen aikaan n. 10 vuotias ja isoisoäitini vähän reilu 50 vuotias (suvussa on ollut varttuneempia odottajia näemmä ennenkin).

Kirje on päivätty 16.11.1940, siitä on nyt 82 vuotta. Eihän toisten kirjeitä saisi lukea, mutta voi miten ihanaa oli kurkata ja lukiessa elää hetki tuota aikaa. Oli emännät, oli isännät ja oli naimattomia. Kuin suoraan Enni Mustosen kirjasta. Kirjeen kirjoittaja oli naimaton ja kertoi kirjeessä saaneensa kirjeitä sulhasehdokkoilta, mutta ei ”sitä oikeaa” ollut vielä näkynyt. Näillä kahdella oli selvästi yhteinen menneisyys. Se jäi minulle kuitenkin epäselväksi minkälainen ja kirjeitä löysin vain tämän yhden. Ehkä he olivat sukulaisia. Isoisoäitini oli syntynyt 1890.

Tunnen isäni äidinpuolen sukuni historiaa todella huonosti. Isoisoäitin ja -isäni vihkiraamattu on tallella ja se on ainoa lähde, josta voin tutkia isäni äidin puolen suvun historiaa. Isoisoäitini tyttönimi oli Wass. Vanhojen papereiden mukaan isoisoäitini nimi oli Aino Josefiina Wass ja isoisoisoäitini nimi oli Amalia Sofiia Wass. OMG miten kauniita nimiä! Mitä tapahtui kun minä olen 2020 perusjuntti Hämäläinen? 😀 Jos ikinä mistään syystä vaihtaisin sukunimeäni, se olisi ehdottomasti Wass. Ymmärtääkseni ainakin isoisoäitini oli syntynyt Vihdissä. Isoisoisäni oli Henrik Fabian Lindfors ja syntyisin Pyhäjärveltä. Löysin myös lehdistä irtileikattuja kuolinilmoituksia, joissa vilisi hienoja sukunimiä kuten Saxberg. Todella hienoja nimiä, ei vain hajuakaan olivatko kaikki sukulaisia vai vain kylänmiehiä- ja naisia.

Tämä 82 vuotta vanha kirje ilahduttaa minua nyt, ilahdutti vuosia sitten kun sen löysin ja tulee varmasti ilahduttamaan tulevaisuudessakin. Saisimpa minäkin säästettyä vaikka Lauran saaman yksisarvispäiväkirjan. Ehkä kirjoitan sinne Lauran lapsuusmuistoja ja ehkä se (ainakin kauniissa ajatuksissani) säilyy johonkin sadan vuoden päähän minun lastenlastenlastenlapsien ihasteltavaksi pörröisine kansineen.

En tiedä säilyykö Youtuben arkivlogini saatavilla ihan sataa vuotta. Googlen kaltaisen datajätin hallussa oleva datamäärä tarvitsee säilyäkseen järkyttävän määrän energiaa ja ilmeisesti siitä alkaa olla pula.

Tarinan opetus on, että kaikella vuorovaikutuksella on arvo. Sanoilla on siis aivan hirvittävän suuri voima ja niiden vaikutus voi säilyä sukupolvien päähän. Sanoilla voi tehdä toiselle todella hyvän mielen – tai pahan mielen. Sanat saavat aikaan erilaisia tunteita, sanoilla voidaan vaikuttaa, antaa tietoa ja niitä voidaan myös katua.

Vanha viisaus sanoo:

Kolmea karta, näitä tänään vältä, sanat näyttävät tältä: Vihaisena vastattuja, onnellisena luvattuja, surullisena valittuja.

Minusta tässä lyriikassa on vahva todellisuusperä.

Kiitos kun luit. ❤

Ps. Tästä Lauran fanipostin avausvideoon: