lokakuu | 2022 | heidimariah Blogi

Tie onneen? Olen kymmenkunta vuotta tehnyt niin kuin moni muukin. Käynyt tunnollisesti palkkatyössä. Opiskelin 13 vuotta sitten järkevän ammatin alalle, jolla riittää työtä. Sitä todella on riittänyt ja se on ollut vuorotyötä. Alkuun olin jopa innostunut työstäni ja halusin kehittää itseäni siinä ja kehityinkin.

Vuorotyö kuitenkin verotti jaksamista, eniten henkiseltä puolelta. Välillä olin äitiyslomalla ja taas palasin työelämään. Muu perhe tietysti elää 8-16.00 arkea, johon käännän omaa päivärytmiäni koko ajan. Lasten määrän kasvun myötä myös kotiarjen haasteet vuorotyön rinnalla kasvoivat ja vaatimukset vuosien mittaan jotenkin kertaantuivat. Vapaapäivät menivät toipuessa edellisistä työvuoroista ja vaelsin kuin zombi yrittäen selvityä lapsiperheen arjesta. Vapaiden jälkeen työaamuna ei ollut lainkaan levännyt olo, päin vastoin. Yritin syödä terveellisesti ja liikkua monipuolisesti.

Aloin mm. harrastamaan kestävyysjuoksua. Halusin kehittyä lajissa ja tavoitteeni oli puolimaratoni. Harrastus vaatii laadukkaan monipuolisen ravinnon säännöllistä syömistä ja säännöllistä harjoittelua. Mutta löinkin vain päätäni seinään ja sahasin omaa henkisen jaksamisen oksaani. Yhden 12h työvuoron, tai kahden, saati kolmen pitkän työvuoron jälkeen oloni ei ollut sellainen, että tekisi mieli juosta vaikka haluaisinkin. Työssä ateriavälit saattoivat venyä reilusti yli 6h, sen huomasi seuraavana päivänä olossa, juoksu ei vain kulje, jos elimistössä on energiavaje. Juoksukuntoni kärsi muutoinkin jos olin yli 2 päivää juoksematta. En palautunut työstä, enkä pystynyt kehittymään lajissa jota halusin harrastaa. En pystynyt edes ylläpitämään 5-10km juoksukuntoa. Surin päivästä toiseen, miten omaan elämäänsä voi näin tukehtua ja raahustin päivästä toiseen kuin varisparvi. Että tämmöstä tämä nyt vaan on. Tsemppejäkin sain, muillakin on vaikeaa.

Etsin tilanteesta helpostusta opiskelemalla. Ehkä jos opiskelisin ammattikorkeakoulututkinnon, voisin hakeutua vaikka päivätyöhön? Jäin 50% työajalle työstäni opiskelun vuoksi. Opiskelu kuitenkin tuntui 7kk jälkeen olevan bensaa helvetintulen liekkeihin. Enää minulla ei ollut aikaa itselleni, perheelleni, kodille, lemmikeille. Oli vain 50% työaika ja koulutehtävät ja niiden dead linet ja selkää tuijottava perhe. Olen paikalla, mutten läsnä. Älkää häiritkö. Tai no, mies on kotona vain joka toinen viikko tuijottamassa minun selkää.

Tätä tämä nyt olisi 3,5 vuotta. Mietin myös elämääni jos opiskelisin tutkinnon loppuun. Millaista se olisi? Olen jo nyt väsynyt kohtaamaan onnettomuuksia ja sairaskohtauksia. Ihmisiä äkillisissä elämäntilanteissa, joissa yht äkkiä kaikki onkin epävarmaa. Ahdistusta, murhetta, surua, menetyksiä, pitkiä kuntoutusjaksoja ja kroonista kipua. Ei, en minä halua enää tätä. Haluan nähdä iloisia elämäänsä tyytyväisiä ihmisiä, toiveikkuutta, uskoa huomiseen. Työpaikkaani hinkuaa enemmän työntekijöitä kuin paikkoja on auki, mun on nyt aika tehdä jotain muuta ja antaa tilaa jollekin, jolla on enemmän annettavaa. Ei se sen työn vika ole ettei se enää sovi minulle. Se voi sopia paremmin jollekin muulle.

Siitä päätös sitten syntyi. Alan oman elämäni toimitusjohtajaksi. Muutan kaiken. Peruin ensimmäisenä opiskelun. Minulla olisi ollut loppuvuodesta viiden viikon työharjoittelu ja olen ottanut työstäni opintovapaata. Etsin ja järjestelen muita töitä elämääni siksi aikaa. Lopulliset muutokset ei onnistu heti, mutta suunta on oikea. Oloni on nyt erittäin helpottunut ja toiveikas. Kun sulkee yhden oven, avautuu toinen sanotaan.

Lähetin toissapäivänä hakemuksen kaupanalan henkilöstöfirmaan työpaikkailmoituksen perusteella. Sain eilen vastauksen että he haluavat kuulla minusta lisää. Ihanaa! Ymmärtääkseni homma toimii niin, että voin valita työvuoroni. Tällainen oman elämän toimitusjohtajuus kuulostaa mahtavalta! Loppuosan ansioista toivon voivani tehdä moneen taipuvalla yrittäjyydelläni.

Uskon rehellisyyden itseä kohtaan olevan sekä onnellisuuden, että menestyksen pohja ja perusta. Ja ennenkaikkea rohkeus kaatua eteenpäin.

Perhe on mulle todella tärkeä. Pienin perheenjäsen on vielä todella pieni, ultrassa näkyvä epämääräinen pallero jonka sydän näkyi eilen rv 8 + 0 neuvolassa olemattomana pienenä värinänä. Minä en halua olla loppuun palanut äiti jo odotusaikana. Haluan nauttia elämästä, mutta sen eteen on tehtävä hieman hmmm.. ..töitä. Olen tekevä ihminen älkää ymmärtäkö väärin, tavoitteeni ei ole olla tekemättä mitään. Tavoitteeni on tehdä asioita, jotka eivät ole yhtä kärsimystä. Ajatuksissani on asiakaspalvelu, myynti ja markkinointi esimerkiksi. Vaikka myydä omia ajatuksiaan jos ei muuta. 😀

Millaisia jälkiä työelämä on sinuun jättänyt? Oletko joutunut tekemään suunnanmuutoksia ja oletko katunut vai tehnyt elämäsi parhaan ratkaisun?

Hyvää viikonloppua ja kiitos kun luit. ❤

En suunnitellut elämää aivan tällaiseksi kun klikkasin keväällä 2022 itseni läsnäolevaksi opiskelijaksi ammattikorkeakouluun. Olin päättänyt opiskella lähihoitajasta sairaanhoitajaksi. Elämä näytti vihdoinkin siltä, että voisin hieman höllätä työelämästä ja opiskella uraa eteenpäin. Tuli elokuu ja mies lähti reissutöihin Lappiin 600km päähän. Tuli syyskuu ja kouluni alkoi. Huomasin hyvin pian olevani joka toinen viikko yksin kotona yhden kouluikäisen tytön, yhden päivähoitoikäisen tytön, kolmen koiran, 50% vuorotyön, 100% monimuoto-opiskelun, puulämmitteisen 40 – 80 vuotta vanhan talon ja yhden kanin kanssa. 16km päässä palveluista. Ilman minkäänlaisia verkostoja. Syyskuun lopulla huomasin olevani raskaana. Lokakuun alkaessa tiesin, etten pärjää kaiken tämän kanssa yksin joka toinen viikko. Vaikka mies onkin joka toinen viikko kotona, silti.

Raskausviikolle 8 + 0 päästyäni jännitän ensimmäistä ä-neuvolakäyntiä. Ja olen päättänyt lopettaa amk-opiskelun. Olen päättänyt vaihtaa alaa kokonaan. Olen päättänyt raskaushuuruissani elää pelkästään onnellista elämää vailla mitään negatiivista. Tein kaksi työhakemusta kaupan alan vuokratyöfirmoihin enkä tiedä mitä odottaa. Jotain aivan erilaista kuin nyt on. Minulla on toki työ nytkin. Vakituinen toimi, ollut jo 8 vuotta. Se ei vain tunnu enää hyvältä työltä. Se kuluttaa minut loppuun, imee kaiken ilon elämästäni. En näe mitään järkeä opiskella saman alan asiantuntijuutta enempää. Näillä kilometreillä ei halua tällaisten tunteiden kanssa enää vuosi tolkulla elää ja käyttää aikaansa asioihin, jotka ovat järjellä ajateltuna kannattavia, mutta sydän ei ole mukana ollenkaan. Spontaani raskauskin tässä kohtaa elämää on pieni ihme. Olen 42 vuotta, kahden kuukauden kuluttua 43 vuotta. Minusta elämä näyttää minulle nyt sellaisia viittoja, että asioiden on aika muuttua. On aika elää kohti omia unelmia.

Haaveeni olisi elää tekemällä sellaisia asioita, joista pidän ja jotka tekevät minut onnelliseksi. Ne asiat ovat aivan tavallinen arki, koti, perhe ja sellaisten asioiden tekeminen joista pidän, eli tarinointi kuvin, sanoin ja videoin. Harva näillä spekseillä suomessa elää, ilman että julkkis. Saan hieman tuloja Heidimariah vlogistani youtuben mainosnäytöillä, mutten niin paljon että palkkatyötä kannattaisi lopettaa. Mutta voin kai vaihtaa palkkatyön sellaiseen, joka olisi tällä hetkellä mielekkäin mahdollinen. Toinen haave on saada elää normaalia perhe-elämää. Jos pikkuinen pysyy matkassa mukana, on laskettu aika kesäkuun alkupuolella. En halua enää silloin elää joka toinen viikko reissutyölesken elämää. Miten tämä ratkaistaan? En tiedä.

Yksi unelmani toteutui, kun ostimme vuosi sitten tämän nykyisen kodin pilkkahintaan maalta. 17 vuotta kaupungissa oli ihana jättää taakse ja pidän todella tästä paikasta. Nyt se kuitenkin uhkaa kääntyä minua vastaan. En osaa sanoa, haluanko elää tulevaisuudessa täällä, vai pitäisikö meidän muuttaa miehen työssäkäyntipaikkakunnalle. Ihan liian monta isoa asiaa mietittävänä.

Kello on 03.00 ke-to välisenä yönä kun kirjoitan tätä. En saanut unta ja päätin keskellä yötä tulla muokkaamaan blogini ulkoasua, poistaa kaikki vanhat kirjoitukset ja aloittaa blogin täyttö uudella elämäntilanteella. Olen todella kiitollinen, jos luit tänne asti ja jos tulet jatkossakin blogia lukemaan ja elämänkulkuani seuraamaan.

Seuraavaan kertaan. Voikaa hyvin.