marraskuu | 2022 | heidimariah Blogi

Nuorin tyttäreni Laura (4v) oli niskaturvotusultrassa mukanani. Hänestä on hauskaa nähdä vauva ”lääkärin tietokoneen” näytöllä. Tyttö näki miten anturi laitettiin minun vatsan päälle ja vauvan muodot piirtyivät ultrakoneen näytölle. Kaipa hän tästä ymmärsi, että äidin mahassa on oikeasti vauva. Ultrasta seuraavana aamuna hän piirsi muotokuvan ultrakuvaa mallina käyttäen. ❤

Näillä kahdella raskausviikolla minulle annettiin raskausajan diabetes diagnoosi. Diagnoosin myötä olen pohtinut aiempia raskausdiabetes odotuksiani ja sitä miten kaikki oli ja meni silloin. Voisinko tehdä nyt jotain toisin? Näillä raskausviikoilla pääsin käymään myös nt-ultrassa. Stressiäkin on ollut, kerron siitä pyöritellen omanapanöyhtääni ihan urakalla tämän julkaisun loppupuolella stressi alaotsikon alla.

Raskausajan diabetes minulla

Tämä on kolmas kerta kun kuljen raskautta raskausdiabeteksen kanssa. Kertaakaan en ole ollut ylipainoinen ennen enkä jälkeen, enkä raskauden aikana. Olen ollut alle 30v, yli 30v ja nyt yli 40v. Kolmessa ensimmäisessä raskaudessani vuosina 2001, 2003 ja 2005 mitään sokereita ei koskaan testattu, eikä otettu puheeksikaan. Äidilläni ja isälläni ei vielä silloin ollut 2-tyypin diabetestä ja itse olin tuolloin alle 25v tai niillä main.

Sukurasite 2-tyypin diabetekselle geeneissäni on todella vahva. Myös 1-tyypin aikuisiällä puhjennutta diabetestä löytyy useammasta sukupuolvesta. Seurailen diabetestäni nyt säännöllisillä vs-mittauksilla kotona. Arvot eivät ole kertaakaan menneet kotimittauksissa yli, mutta rimaa hipoen ovat jääneet alle sallitun kylläkin.

Selvitin jo ennakkoon kokoiselleni sopivat ravintoainemäärät raskausajan ravitsemussuosituksia avuksi käyttäen. Tein valmiiksi suositusten mukaisen ravitsemussuunnitelman itselleni ja jollei se riitä, tarvitaan hyvän ruokavalion tueksi lisäksi lääkehoitoa. Jos arvot kotimittauksissa ylittyvät suosituksista useamman kerran, otan yhteyttä neuvolaan. En ole saanut yhtään mitään ravitsemusohjeita diabetekseni hoitoon. Välineet annettiin (tästä kerroin edellisessä julkaisussani) ja ohjeet milloin mittaan niillä, that’s all about it. On erittäin paljon mahdollista, että olen itse vain todella ennakoiva ”mulle kaikki tieto heti tänne nyt” ja neuvolassa tietoa ehkä halutaan antaa sitä mukaan kun tarvetta tulee.

Aiemmissa odotuksissa olen kuristanut hiilihydraattien saantia sitä mukaan, kun ne ovat vaikuttaneet haitallisesti verensokeriarvoihini. Tämä on toiminut verensokerin hallintaani kyllä, mutta samalla oma olo on ollut nuutunut, kun soluilla ei olekaan hiilihydraatteja käytettävissään. Ajattelunikin takkuaa, jos aivoilla ei ole hiilihydraatteja käytettävissään.

Painoni nousi Lauraa odottaessani n. 6kg (lähtöpaino oli 57kg). En laskenut tuolloin ravinnostani mitään muuta kuin hiilihydraatit. Minulla ei ollut ymmärrystä, eikä osaamista huomioida esim. kokonaiskalorien tarvetta ja merkitystä. Laura painoi vuonna 2018 syntyessään 2,9kg ja hänen sokerinsa roikkuivat muutaman päivän ennen kuin hänen oma insuliininerityksensä tasaantui tarvetta vastaavaksi. Tästä päättelen, että kuristamalla omat hiilihydraattini ruokavaliostani olen ollut itse aliravittu, eikä ravintoa ole riittänyt vauvallekaan. Sitä vain ihmeteltiin, miksiköhän vauva oli syntyessään niin pienikokoinen.

Hiilihydraatteja on kuitenkin ollut sen verran käytössä kaikesta niiden vähentämisestä huolimatta, ettei verensokerini ole ollut tasainen, vaan vauva on joutunut nostamaan omaa insuliinin eritystään, joka sitten on syntymän jälkeen ollut liian korkea tarpeeseen nähden. Aika sama tilanne oli vuonna 2009, jolloin hoidin raskausajan diabeteksessä verensokereitani samalla tavoin vähentämällä rajusti hiilareita. Lapsi (nykyinen 13v. teinityttöni) oli kuitenkin syntyessään yli kolmen kilon. Verensokerit laahasivat samalla tavoin muutaman päivän syntymän jälkeen kuin pikkusisaruksellaankin.

Tuolloinkin oma painoni nousi n. 6-7kg raskauden aikana, johonkin n. 63 kiloon. Olen viisastunut (omasta mielestäni) tässä aikain saatossa ja aion todellakin tällä kertaa ottaa insuliinit käyttöön, jos oma insuliininin tuotantoni ei riitä ja syödä hiilihydraatit suositusten mukaan. Jokainen raskausajan diabetes- ja diabeetikko ovat yksilöllisiä ja asiat ei mene näin tai vaikuta tismalleen samoilla tavoin. Älkää ajatelko kertomaani absoluuttisena yleistävänä totuutena. Asiat ovat vain minun kohdallani menneet näin.

Raskausajan diabetes ei ole mikään maailmanloppu, mutta se vaatii huomioita ja hoito on aina yksilöllistä / tarvetta vastaavaa. Ja raskauden jälkeen elämäntavoilla ihan todella iso merkitys terveyteen.

Nt-ultra

Niskaturvotusultra aikaa odottelin rv 8 lähtien postitse saapuvaksi kuin kuuta nousevaa, eikä se koskaan saapunut. Rv 12 lopulla kysyin neuvolasta neuvoja ja kävikin ilmi, ettei lähete äitiyspolille ollut koskaan terveyskeskuksen äitiysneuvolasta lähtenytkään. Sain tämän jälkeen parin päivän kuluttua puhelimeeni teksiviestin varatusta ajasta niskaturvotusultraan vuorokauden varoitusajalla. Eli sain tiedon ”tänään, että aika on huomenna”. Nt-ultra tehdään yleensä rv 10-12 seutuvilla. Minulle tämä tehtiin rv 13+1.

Onneksi olen omalla lomalla ja kalenterissani ei ollut esim. työvuoroja ja pääsin suht ongelmitta ultrassa käymään. Puoliso ei päivän varoitusajalla Kemijärveltä ultraan mukaan päässyt, mutta ehkä hän pääsee tammikuussa rakenneultraan mukaan. Laurallekaan minulla ei ollut mitään mahdollisuutta saada hoitoa järjestettyä. Onneksi Laura kuitenkin jaksoi suht reippaasti 250km / 7 h reissun keskussairaalaan. Vauva voi hyvin, kaikki mittaustulokset vaikuttivat normaalilta ja laskettu aika pysyi samana 31.5. Haaveilemani yhdistetyn nt-ultra ja shoppailureissun jouduin unohtamaan.

Laura katseli vauvan ääriviivoja ultrauskoneen näytöltä silmät suurina. Muistoksi saatiin taas ultrakuvia. Laura piirsi seuraavana aamuna ensimmäisen muotokuvan pikkusisaruksestaan. Se on ihan superihana. Taidan kehystää molemmat kuvat samoihin karmeihin.

Jäin miettimään sikiöseulaverikokeita. Ne olivat Lauran odotuksessa 2018 poikkeavat, mutta lapsivesi tutkimuksessa paljastui terveen tytön kromosomit. Olin tosi ahdistunut raskauden puoleen väliin asti, ennen kuin kaikki selvisi parhain päin. En tiedä haluanko enää samaa. Normaalit tulokset seulontatutkimuksista eivät takaa tervettä lasta. Poikkeavat tulokset ovat peruste jatkotutkimuksille. En taas yhtään tiedä miten tämän ajattelisin ilman että stressaan tästäkin. Taas.

Stressi

Kerroin nt-ultrauksessa lääkärille stressistä/ahdistuksesta/uupumisesta/kroonisesta huolesta joka minulla on nykyään vähän kaikesta. Mukana on työuupumusta vuosien ajalta, elämäntilanteen aiheuttamaa ahdistusta ja vaikka mitä. Taustoissani minulla on traumaattinen lapsuus alkoholistivanhempien lapsena, traumaattinen läheisen menetys, toksisia parisuhteita. Kaikki nämä ovat muovanneet minusta minut ja sen miten toimin missäkin tilanteessa. En osaa sanoa, onko stressini eskaloitunut raskaushormoonien kanssa vai olisiko tämä tapahtunut muutenkin.

Minulla on tarve tehdä ympäristöni mahdollisimman tasapainoiseksi ja rauhalliseksi, ennen kuin pystyn itse istumaan alas ja esim. syömään. Se luo minulle turvallisuuden tunnetta. Yritän minimoida kaiken tekemättömän pois, etten koe huonoa omaa tuntoa niiden tekemättömyydestä. Raskaana ollessa olen tavallista väsyneempi ja en aina jaksaisi tehdä kaikkea, mutta teen silti ja olen kahta uupuneempi.

Ennen aamupuuroani hoidan lapset, koirat ja kodin ja jopa tiskaan sen puurokattilan pois ennen kuin syön siitä kumoamani puuron lautaseltani. Huomaan olevani tähän toimintamalliini ja ajatteluuni väsynyt. Teen itse itselleni oman arkeni haastavaksi, jättämällä itseni kaikessa viimeiseksi ja parhaimmillaan kiukuttelen siitä, kun olen itse kaikessa viimeisenä ja enimmäkseen kaikki mitä teen on vain toisten miellyttämistä ja palvelemista ja minulle ei koskaan tehdä mitään.

Ja siis.. ..itsehän minä päätän näin toimia. 😀 Vaakakupin toisella puolella on kai kaikki eletyn elämän möröt, pelkään kai jossain alitajussani että jos en tee tätä ja tuota tulee jollekin paha mieli ja minä en jotenkin osaa kantaa toisten tunteita. Saatoin lapsena ajatella, että vahemmat joivat siksi jos en tehnyt jotain tietyllä tavalla. Nyt teen kaiken niin, että minkään suurennuslasin läpi toiminnassani ei muita kohtaan ole virheen virhettä. Tuntuu etten osaa rentoutua enää ollenkaan, tai ainakin vain ajoittain. Olen huolissani miten tämä kaikki stressaaminen ja ahdistus vaikuttaa sikiöön. Lääkäri otti kertomani vakavasti ja ehdotti äitiyspolin kautta lyhyt-terapiaa. Ei ehkä ihme.

Varattiin ensimmäinen aika terapiaan, joka on pari päivää ennen joulua. En ole koskaan käynyt terapiassa. Ne jotka tietävät terapiamahdollisuudestani ja eletystä elämästäni ovat tukeneet ja kannustaneet terapiaan, mutta itse en ihan täysin ole asiaan orientoitunut ja on todennäköistä että tulen perumaan koko terapian. Sinne on matkaa 125km suuntaansa ja en edes tiedä mitä muita maksuja siitä voi tulla. Minulla ei ehkä ole taloudellisesti varaa tähän terapiaan, varsinkaan kun olen tässä viisi viikkoa omalla lomalla palkatta. Lisäksi olen kuullut, että terapia voi myöhemmin vaikuttaa lainaturvaan (asuntolainan saamisen edellytys), henkivakuutuksen saantiin täysillä ehdoilla ja jopa joissakin tilanteissa vakuutuksista saataviin korvauksiin. Oikeastiko on näin!? Miten tässä uskaltaa mitään apua ottaa vastaan, jos se kääntyy myöhemmin itseäni vastaan. Jotenkin ihan tosi käsittämätön yhtälö, kun juuri tästä ajattelumallista itsessäni haluan päästä eroon. On ihan todella raskasta elää tällaisen ”kaikki voi olla uhka, enkä uskalla luottaa mihinkään, koskas se voi satuttaa minua” ajattelumallin kanssa.

Miten olen selvinnyt tähän asti?

Yritän nähdä kuitenkin arjessa kaunista kaikesta stresseistä ja traumoistani huolimatta. Näin olen selviytynyt tähänkin asti. Ehkä se vielä hetken toimii. En peru silti terapiaa (vielä).

Viikonloppuna vietettiin Lauran 4v synttäreitä. Siinä sai vähän ajatuksiaan pysymään tässä ja nyt, käsillä olevassa hetkessä, jossa kaikki on hyvin. Leivottiin piparit, täytekakku, korvapuustit, paistettiin coctailpiiratkat ja tehtiin munavoi – ihan itse koko perheen voimin. Mies osallistuu tosi mielellään myös leivontaan, kunhan vain on kotona. Oli kiva synttäriviikonloppu ja jäi kyllä hyvä mieli. Vieraina meillä oli Lauran mummo. Pienessä piirissä omalla porukalla herkuteltiin. Minäkin söin kakkua kohtuudella, eikä verensokerit nousseet liian ylös.

Joulun odotus alkoi virallisesti ensimmäisen adventtisunnuntain myötä. Kaivettiin vintiltä tontut ja olkipukit näkyville.

Kiitos kun luit. Jättäkää kommenttia mitä toivoisitte blogiini? Toivon itse, että saisin käännettyä kirjoituksiini enemmän lämpimän positiivisia viboja, nyt vaan on tuntunut että on ollut jotenkin ihan tosi haastavaa vähän kaikessa. Aina kuitenkin on mahdollisuus vaihtaa näkökulmaa. Valoa ja iloa meille kaikille. ❤ 🙂

Tässä linkki arkivlogiini niskaturvotusultra käynniltä.

Ja tässä linkki Lauran synttärivideoon:

Terapioin itseäni ja käsittelin kokemuksiani samalla kun silittelin pyykkiä. Siinä se tuntui, että vastoinkäymisetkin alkaa oieta pyykki pyykiltä. Lopuksi lämmitin vielä mikrossa sokeritonta glögiä ja söin pari teinin eilen itse koulussa leipomaa piparia. Arki on rujoa ja kaunista yhtä aikaa.

Yllättävän kiireistä tämä omalomalaisen arki. Sunnuntaina vielä haaveilin mitä kaikkea teenkään viiden viikon aikana ja ensimmäisen viikon keskiviikkoon mennessä en ole ”ehtinyt” tekemään kunnolla yhtään mitään mistä haaveilin. Kotitöitä ja kaikenlaisia eteentulevia aineellisia ja aineettomia random asioita jotka vievät huomiotani on ihan liikaa.

Maanantai alkoi lupaavasti, mutta sitä mukavuutta ei montaa tuntia kestänyt. Siitä kirjoitin edellisessä postauksessa. Sain myöskin maanantaina tietää sairastavani raskausajan diabetestä. Tämä ei ollut yllätys, mutta yllätys oli että se on aktiivinen jo raskausviikolla 12. Yllätys oli myöskin, että tällä kertaa käry kävi paastoarvoissa. Aiemmissa kahdessa raskaudessa se on näkynyt 2h aterian jälkeisissä liian korkealla olevissa arvoissa ja paastoarvot ovat aiemmin olleet aivan kunnossa.

Huomionarvoista on, etten ole ylipainoinen. En ole koskaan ollutkaan. Kahdessa edellisessä raskaudessa lähtöpainoni oli 56-58kg tietämillä ja viimeisilläni painoin n. 65kg. Näissä olin alle ja yli 30 vuotias. Tällä kertaa olen yli 40 ja edeltävästi harrastanut säännöllisesti juoksemista. Vielä viime elokuussa nykäisin 17km puolimaraton treenejä. Tästä on siis 3kk aikaa ja nyt minulla on raskausajan diabetes ja elän raskausviikkoa 13.

Selvittelin paikallisesta neuvolasta mahdollisuuksia verensokeri-seurannan toteuttamiseksi. Nykyään on monenlaista välinettä siihen. Olen kuullut somen kautta vinkkejä ihosensoreista, jotka tekevät omavalvonnan todella helpoksi. Kysyin siis mahdollisuuttani tällaiseen. Äitiysneuvolan terveydenhoitaja lupasi asiaa selvittää aikuisneuvolasta ja niin hän selvittikin. Kysymys taisi vain olla liian tyhmä.

Sain vastaukseksi aikuisneuvolan puolelta ettei ”meidän paikkakunnalla anneta ihosensoreita kuin insuliinihoitoisille diabeetikoille ja heillekin vain rajoitetusti. Omakustanteisesti he ja muutkin, voivat ostaa itselleen 50e kpl (käyttöikä 2 vkoa) sensoreita. On asiakkaan oma asia, käyttääkö hän annettuja välineitä verensokerin mittaukseen vai ei”.

No mitäs ihmettä? Toisen sairaanhoitopiirin alueella kaikki insuliinihoitoiset diabeetikot saavat jatkuvaan käyttöön sensorit maksutta (tai ainakin näin minulle on kerrottu), ilman rajoituksia. Myös raskausajan diabeetikot ja 2-tyypin diabeetikot saavat käyttöön sensoreita, en tiedä onko siinä ollut rajoituksia kappalemäärissä vai ei. Minä sain vain terveisiä kun kysyin mokomaa, että ei saa ja on asiakkaan oma asia, käyttääkö hän välineitä joita annetaan diabeteksen omahoitoon vai ei. Ä-neuvolan terkkari kysyi minulta, – otatko nyt tämän tavallisen sokerimittarin vai etkö?

No tietysti otan. Omahoito on ihan äärettömän tärkeää missä diabetes-tyypissä vain. Verensokerien seuranta on ainut keino tietää omasta verensokeritasapainosta. Raskausajan diabeteksessä kyse ei ole vain äidin mielipiteistä tai ”asiasta” vaan myös odotettavissa olevan lapsen terveydestä. Hoitamaton raskausajan diabetes voi aiheuttaa sikiölle makrosomiaa, eli liikakasvua. Se taas voi aiheuttaa vastasyntyneelle syntymään liittyviä komplikaatioita (hapenpuute) ja jopa sikiökuolemia. Ja eihän se äidinkään terveydelle hyväksi ole kulkea liian makeissa verissä. (https://www.kaypahoito.fi/hoi50068)

Tämä koko tapahtuma painaa mieltäni jo toista päivää. En voi ymmärtää, miten tapahtunut on edes mahdollista. Kerroin asiasta somessa ja sain osittain tosi kitkeriäkin viestejä. Osa ymmärsi ihan väärin. En minä siitä pahastunut, etten saanut sensoria, vaan loukkaannuin todella surkeasta asiakas/potilasohjauksesta. Se ei ollut oikein.

Jos minulta kysytään mielipidettä itse sensoriasiaan, mielestäni vähintääkin ala-ikäisten (eli lasten) 1-tyypin diabeetikoiden kuuluisi saada jatkuvaan käyttöön maksutta ihosensorit verensokerien seurantaan asuinpaikasta riippumatta. Ja ihan joka ikisen minkälaista diabetestä tai mitä vaan sairautta sairastavan asiakkaan / potilaan kuuluisi saada asiallista ja arvostavaa ohjausta kaikissa tilanteissa.

Jos ihminen tiedustelee hänen mahdollisuuksiaan uuden tilanteensa edessä, minä näen että hän on kiinnostunut hoidostaan. Silloin voisi kai pahoitella, että kaikkia välineitä ole kaikille tarjota ja antaa silti täysi tuki ja kannustus oma-hoidon toteuttamiseksi vs. ”on asiakkaan oma asia, käyttääkö hän niitä välineitä joita annetaan”. Myöskin alueelliset erot toimintamalleissa ja ohjeistuksissa aiheuttavat aivan turhia ristiriitoja ja suukopuja. Asuinpaikka ei saisi vaikuttaa hoidon laatuun. Lasken omahoidonkin hoidoksi. Ja eihän se voi olla kysyjän vika, jos muualla on toisin. Ei hän tiedä, siksi hän kysyy.

Sain tänään tekstiviestillä ajan niskaturvotus-ultraan keskussairaalaan huomiselle. Ihmettelin maanantaina puhelimessa kun tiedustelin sokerirasituskoe-tuloksia, että miksiköhän en ole vielä saanut kutsua nt-ultraan ja että kyllähän meille välillä tänne maalle vähän viivellä postit löytää. Lähete ei vain ollutkaan koskaan lähtenyt tk:lta ä-polille ja ä-polilla ei ollut mitään tietoa että minä olen kutsua vailla. En ole vihainen tai erityisen pettynyt tästä, koska syy oli täysin inhimillinen. Olen omalla lomalla ja minulla on kyllä aikaa totetuttaa ultrassa käynti nopeallakin varoitusajalla ja osasin käyntiä kuitenkin odottaa. Jollekin muulle tämä olisi voinut olla mahdoton rasti. Olen jo raskausviikolla 13 ja ultra on tehtävä päivien kuluessa, jotta se olisi mahdollisimman luotettava. Joudun tosin ottamaan neli-vuotiaan tyttöni mukaan ultraan, koska ainut mahdollinen joka voisi häntä ultraamisen ajan hoitaa on koronassa. Isäntä on tämän viikon reissutöissä Lapissa. Ei se mitään Lauran mielestä on todella jännittävää katsella vauvaa mahassa.

Nämä kaikki ovat vain minun, yksittäisen odottavan äidin ajatuksia. Voin olla osittain väärässä ja ainakin erittäin paksusti raskaushormooneissani. Suomessa on enimmäkseen korkeatasoinen terveydenhuolto, jota toteutetaan pienillä resursseilla. Voi olla, että saamani terveiset aikuisneuvolasta ovat kiireessä ovensuusta huikattu eikä sanoja olla ehditty harkita ja minulla taas on ollut aikaa niitä miettiä.

En ajattele vain omaa asemaani vaan myös muita, jotka ovat samassa tilanteessa tai voivat olla tulevaisuudessa samassa tilanteessa ja kyllähän tässä samalla selvisi epäkohtakin hoitovälineiden saatavuudessa valtakunnallisesti, se ei ole samanarvoista joka kylässä.

Toivon, että kaikki saisivat parasta mahdollista palvelua ja tukea sairautensa hoitoon. Diabetes on niitä sairauksia, joiden paras hoitaja on sairastunut itse. Diabetes 2 on myös sairaus, jota voi elintavoillaan ehkäistä ja se on kaikista parhainta hoitoa. On myös tilanteita, että se nyt vaan tuli. Tai tulee 1-tyypin diabetes, joka vain kyselemättä tulee. Ei se mitään. Sitten tehdään niin kuin parhainta siinä tilanteessa on. Kaikki tsempit kaikille ketä asia koskettaa ❤

Kiitos kun luit.

Tässä arkivlogiani ja tunnelmiani tuoreeltaan eiliseltä: