Terapioin itseäni ja käsittelin kokemuksiani samalla kun silittelin pyykkiä. Siinä se tuntui, että vastoinkäymisetkin alkaa oieta pyykki pyykiltä. Lopuksi lämmitin vielä mikrossa sokeritonta glögiä ja söin pari teinin eilen itse koulussa leipomaa piparia. Arki on rujoa ja kaunista yhtä aikaa.

Yllättävän kiireistä tämä omalomalaisen arki. Sunnuntaina vielä haaveilin mitä kaikkea teenkään viiden viikon aikana ja ensimmäisen viikon keskiviikkoon mennessä en ole ”ehtinyt” tekemään kunnolla yhtään mitään mistä haaveilin. Kotitöitä ja kaikenlaisia eteentulevia aineellisia ja aineettomia random asioita jotka vievät huomiotani on ihan liikaa.

Maanantai alkoi lupaavasti, mutta sitä mukavuutta ei montaa tuntia kestänyt. Siitä kirjoitin edellisessä postauksessa. Sain myöskin maanantaina tietää sairastavani raskausajan diabetestä. Tämä ei ollut yllätys, mutta yllätys oli että se on aktiivinen jo raskausviikolla 12. Yllätys oli myöskin, että tällä kertaa käry kävi paastoarvoissa. Aiemmissa kahdessa raskaudessa se on näkynyt 2h aterian jälkeisissä liian korkealla olevissa arvoissa ja paastoarvot ovat aiemmin olleet aivan kunnossa.

Huomionarvoista on, etten ole ylipainoinen. En ole koskaan ollutkaan. Kahdessa edellisessä raskaudessa lähtöpainoni oli 56-58kg tietämillä ja viimeisilläni painoin n. 65kg. Näissä olin alle ja yli 30 vuotias. Tällä kertaa olen yli 40 ja edeltävästi harrastanut säännöllisesti juoksemista. Vielä viime elokuussa nykäisin 17km puolimaraton treenejä. Tästä on siis 3kk aikaa ja nyt minulla on raskausajan diabetes ja elän raskausviikkoa 13.

Selvittelin paikallisesta neuvolasta mahdollisuuksia verensokeri-seurannan toteuttamiseksi. Nykyään on monenlaista välinettä siihen. Olen kuullut somen kautta vinkkejä ihosensoreista, jotka tekevät omavalvonnan todella helpoksi. Kysyin siis mahdollisuuttani tällaiseen. Äitiysneuvolan terveydenhoitaja lupasi asiaa selvittää aikuisneuvolasta ja niin hän selvittikin. Kysymys taisi vain olla liian tyhmä.

Sain vastaukseksi aikuisneuvolan puolelta ettei ”meidän paikkakunnalla anneta ihosensoreita kuin insuliinihoitoisille diabeetikoille ja heillekin vain rajoitetusti. Omakustanteisesti he ja muutkin, voivat ostaa itselleen 50e kpl (käyttöikä 2 vkoa) sensoreita. On asiakkaan oma asia, käyttääkö hän annettuja välineitä verensokerin mittaukseen vai ei”.

No mitäs ihmettä? Toisen sairaanhoitopiirin alueella kaikki insuliinihoitoiset diabeetikot saavat jatkuvaan käyttöön sensorit maksutta (tai ainakin näin minulle on kerrottu), ilman rajoituksia. Myös raskausajan diabeetikot ja 2-tyypin diabeetikot saavat käyttöön sensoreita, en tiedä onko siinä ollut rajoituksia kappalemäärissä vai ei. Minä sain vain terveisiä kun kysyin mokomaa, että ei saa ja on asiakkaan oma asia, käyttääkö hän välineitä joita annetaan diabeteksen omahoitoon vai ei. Ä-neuvolan terkkari kysyi minulta, – otatko nyt tämän tavallisen sokerimittarin vai etkö?

No tietysti otan. Omahoito on ihan äärettömän tärkeää missä diabetes-tyypissä vain. Verensokerien seuranta on ainut keino tietää omasta verensokeritasapainosta. Raskausajan diabeteksessä kyse ei ole vain äidin mielipiteistä tai ”asiasta” vaan myös odotettavissa olevan lapsen terveydestä. Hoitamaton raskausajan diabetes voi aiheuttaa sikiölle makrosomiaa, eli liikakasvua. Se taas voi aiheuttaa vastasyntyneelle syntymään liittyviä komplikaatioita (hapenpuute) ja jopa sikiökuolemia. Ja eihän se äidinkään terveydelle hyväksi ole kulkea liian makeissa verissä. (https://www.kaypahoito.fi/hoi50068)

Tämä koko tapahtuma painaa mieltäni jo toista päivää. En voi ymmärtää, miten tapahtunut on edes mahdollista. Kerroin asiasta somessa ja sain osittain tosi kitkeriäkin viestejä. Osa ymmärsi ihan väärin. En minä siitä pahastunut, etten saanut sensoria, vaan loukkaannuin todella surkeasta asiakas/potilasohjauksesta. Se ei ollut oikein.

Jos minulta kysytään mielipidettä itse sensoriasiaan, mielestäni vähintääkin ala-ikäisten (eli lasten) 1-tyypin diabeetikoiden kuuluisi saada jatkuvaan käyttöön maksutta ihosensorit verensokerien seurantaan asuinpaikasta riippumatta. Ja ihan joka ikisen minkälaista diabetestä tai mitä vaan sairautta sairastavan asiakkaan / potilaan kuuluisi saada asiallista ja arvostavaa ohjausta kaikissa tilanteissa.

Jos ihminen tiedustelee hänen mahdollisuuksiaan uuden tilanteensa edessä, minä näen että hän on kiinnostunut hoidostaan. Silloin voisi kai pahoitella, että kaikkia välineitä ole kaikille tarjota ja antaa silti täysi tuki ja kannustus oma-hoidon toteuttamiseksi vs. ”on asiakkaan oma asia, käyttääkö hän niitä välineitä joita annetaan”. Myöskin alueelliset erot toimintamalleissa ja ohjeistuksissa aiheuttavat aivan turhia ristiriitoja ja suukopuja. Asuinpaikka ei saisi vaikuttaa hoidon laatuun. Lasken omahoidonkin hoidoksi. Ja eihän se voi olla kysyjän vika, jos muualla on toisin. Ei hän tiedä, siksi hän kysyy.

Sain tänään tekstiviestillä ajan niskaturvotus-ultraan keskussairaalaan huomiselle. Ihmettelin maanantaina puhelimessa kun tiedustelin sokerirasituskoe-tuloksia, että miksiköhän en ole vielä saanut kutsua nt-ultraan ja että kyllähän meille välillä tänne maalle vähän viivellä postit löytää. Lähete ei vain ollutkaan koskaan lähtenyt tk:lta ä-polille ja ä-polilla ei ollut mitään tietoa että minä olen kutsua vailla. En ole vihainen tai erityisen pettynyt tästä, koska syy oli täysin inhimillinen. Olen omalla lomalla ja minulla on kyllä aikaa totetuttaa ultrassa käynti nopeallakin varoitusajalla ja osasin käyntiä kuitenkin odottaa. Jollekin muulle tämä olisi voinut olla mahdoton rasti. Olen jo raskausviikolla 13 ja ultra on tehtävä päivien kuluessa, jotta se olisi mahdollisimman luotettava. Joudun tosin ottamaan neli-vuotiaan tyttöni mukaan ultraan, koska ainut mahdollinen joka voisi häntä ultraamisen ajan hoitaa on koronassa. Isäntä on tämän viikon reissutöissä Lapissa. Ei se mitään Lauran mielestä on todella jännittävää katsella vauvaa mahassa.

Nämä kaikki ovat vain minun, yksittäisen odottavan äidin ajatuksia. Voin olla osittain väärässä ja ainakin erittäin paksusti raskaushormooneissani. Suomessa on enimmäkseen korkeatasoinen terveydenhuolto, jota toteutetaan pienillä resursseilla. Voi olla, että saamani terveiset aikuisneuvolasta ovat kiireessä ovensuusta huikattu eikä sanoja olla ehditty harkita ja minulla taas on ollut aikaa niitä miettiä.

En ajattele vain omaa asemaani vaan myös muita, jotka ovat samassa tilanteessa tai voivat olla tulevaisuudessa samassa tilanteessa ja kyllähän tässä samalla selvisi epäkohtakin hoitovälineiden saatavuudessa valtakunnallisesti, se ei ole samanarvoista joka kylässä.

Toivon, että kaikki saisivat parasta mahdollista palvelua ja tukea sairautensa hoitoon. Diabetes on niitä sairauksia, joiden paras hoitaja on sairastunut itse. Diabetes 2 on myös sairaus, jota voi elintavoillaan ehkäistä ja se on kaikista parhainta hoitoa. On myös tilanteita, että se nyt vaan tuli. Tai tulee 1-tyypin diabetes, joka vain kyselemättä tulee. Ei se mitään. Sitten tehdään niin kuin parhainta siinä tilanteessa on. Kaikki tsempit kaikille ketä asia koskettaa ❤

Kiitos kun luit.

Tässä arkivlogiani ja tunnelmiani tuoreeltaan eiliseltä: