tammikuu | 2023 | heidimariah Blogi

Torstaina oli vihdoin viimein odotettu rakenneultra-aika. Lähdettiin kotoa liikkeelle aamu yhdeksältä. Ulkona oli vielä aika hämärää, varsinkin kun taivas oli aivan pilvessä. Tammikuinen aamu antoi lämpöasteita ja vesisadetta. Pihat ja pihatiet olivat peilijäässä. Auto tuntui varsin turvalliselta kulkupeliltä verrattuna omiin kenkiini. Päätiet olivat onneksi sulia. Matkaa meiltä on synnytyssairaalaan / ultrapaikkaan täsmälleen 120km suuntaansa. Laura otti matkalla pitkät torkut, vaikka olikin vasta aamupäivä.

Ennen ultraa poikeittiin Kärkkäiselle ostamaan sähköhammasharja tarjouksesta, vähän lankoja kämmekkäisiin ja täytettiin vatsojamme McDonaldsissa. Ihan superjuttuja kaltaisillemme maalaisjunteille.

Mukanani oli siis puoliso ja neljävuotias. Pettymys oli kohtuullisen suuri, kun kätilö ilmoitti ovella ettei ultraan saa tulla lapsia mukaan. – No voi hemmetti! Mihinkäs me verkostottomina oltaisi alle kouluikäinen lapsi jätetty? Mies ja Laura jäivät käytävälle sitten odottelemaan. Mitä jos mies olisi ollut työreissussa murehdin. Asia oli lukenut kuulemma kutsukirjeessa, vaan eipä se olisi asiaa muuksi muuttanut, en olisi voinut silloin osallistua rakenneultraan ollenkaan. Niskaturvotus-ultrassa Laura oli mukanani, eikä silloin kukaan sanonut siitä yhtään mitään. Tosin silloin ei ollut mitään kutsukirjettäkään. Sain ajan ultraan edellisenä päivänä tekstiviestillä.

Mies ei nyt kuitenkaan ollut työreissussa vaan sairaalan käytävällä neljävuotiaan kanssa ja ultratutkimus voitiin tehdä. Vauvalla oli kaikki hyvin. Vauva vastasi kooltaan viikkoja ja elimet olivat paikoillaan. Sydämessä on kaikki neljä lokeroa ja läpät, aivokammiot ja väliseinä on niin kuin pitääkin. Istukka jotakuinkin vasemmassa sivussa, ei oikein kunnolla etu- eikä takaseinässäkään. Napanuora oli kiinnittynyt tukevasti istukkaan ja virtaukset olivat kunnossa. Kun kaikki tarvittavat mittaukset ja tutkimukset oli tehty, kätilö kutsui sitten kuitenkin miehen ja Lauran käytävältä katsomaan vauvaa ultrakoneen näytöltä. Alun turhautumiseni oli aivan turhaa, koska pääsihän perhekin lopulta vauvaa katsomaan.

Emme alkujaan haluneet tietää vauvan sukupuolta, mutta muutimme mielemme viime hetkillä. Sovittiin puolison kanssa ennen kuin menin ultraushuoneeseen, että haluamme sittenkin tietää sukupuolen, mutta sitä ei sitten kerrota muille. Kerroin hiljaa miehelleni ultrahuoneessa asian laidan ja halattiin hetki. Se oli jotenkin tosi tunteellinen moment.

Ultran jälkeen mentiin Leo’s leikkimaahan. Tästä oltiin monena iltana ennen nukkumaanmenoa Lauran kanssa puhuttu. Sen voimalla alettiin kiltisti ja hyvillä mielin nukkumaan. Odotus ja mielikuvat palkittiin hyvin. Laura oli tikahtua onneen kaikissa niissä liukumäissä ja pallomerissä mitä perillä odotti. Syötiin myös kahvion puolella donitseja. Meille vanhempina lapsen ilo oli tietysti parhainta palkkaa ikinä. Jäälatte nenäni edessä tilanne oli kuin joltain luksuslomalta.

Leo’s leikkimaasta ajettiin pimeässä ja sateessa takaisin kotiin mielit hyvinä. Kotimatkalla Laura ei torkkunut lainkaan vaan katseli tabletilta YouTube Kidsiä. Reissu kesti kaikkinensa yli 8h ja olin aivan puhki vielä seuraavanakin päivänä.

Tottahan minä tein reissusta vlogin Youtubeen. Alla olevasta kuvasta voipi painaa playta, jos tykkäät katsella videokerrontaa. Henkilökohtaisesti koen, että saan itsestäni enempi irti kirjoittamalla kuin videokuvaamalla tapahtumia. Ajatukseni eivät oikein tule samalla tavoin esille, kuin näin jälkikäteen tilanteita ajatellessa ja niistä kaikessa rauhassa kirjoitellessa.

Viikonlopun aikana ollaan pysytty melko tiiviisti sisätiloissa, koska ulkona on aivan hullun liukasta – ainakin täällä maalla missä ei huoltoyhtiöt pihaa ja teitä hiekoittele. Loin sukkapuikoille silmukoita ja aloin tekemään minulta tilattuja kämmekkäitä. Käytän kämmekkäisiin Dropsin Baby Merino mix lankaa (Norjalaista villalankaa). Tuntui jotenkin ihan superihanalta istua sohvan nurkassa teetä siemaillen ja tehdä helppoa käsityötä ajatusten vaellellessa vapaasti siellä täällä pitkän kaupunkiretken jälkeen.

Tänään sunnuntaina minulla on aikomus käydä hakemassa perjantaina saapunut paketti postin automaatista. Tilasin ensimmäistä kertaa hävikkiruokaa netistä. Tai no, keksejä, karkkia ja sen semmoista, jotka eivät pilaannut matkalla. Minulla on tarkoitus kuvata paketin sisältöä ainakin vlogiin ja kirjoittelen pienen pätkän asiasta tänne blogiinkin. Kyse ei ole mistään kaupallisesta yhteistyöstä vaan ihan vain omalla rahalla tehdyistä hankinnoista.

Kiitos taas kun kävit lukemassa. ❤ Voikaa hyvin ja pysykää pystyssä. 🙂

Näillä viikoilla vauvan liikkeet ovat alkaneet tuntumaan entistä selkeämmin ja myös useammin. Vatsa näyttää aivan kuin mahaan olisi tungettu jalkapallo. Yölliset kyljen kääntämiset vaativat jo hieman tekniikkaa ja keskittymistä. Selällään tulee helposti huono olo, ellei ylävartalo ole parilla tyynyllä kohotettuna.

Olotila on ollut enimmäkseen kuin junan alle jäänyt. En tiedä tarkalleen miksi. On väsyttänyt, kroppa on tuntunut aika painavalta, oikein mikään ei ole huvittanut ja pinna on ollut herkästi kireällä. Erityisemmin mitään fyysisiä vaivoja ei edelleenkään ole ollut. Turhaudun milloin mihinkin ihan todella nopeasti ja se ärsyttää jopa itseäni.

Raskausviikolla 18+0 – 18+6 oli ulkona kylmää ja isäntä oli reissutöissä. Sain lämmittää taloa tiuhaan, sekä erilisessä rakennuksessa olevan teknisentilan puukattilalla (vesikiertoinen keskuslämmitys) että tuvassa olevalla leivinuunilla. Tein samalla viikon aikana kertaalleen sähkössä nuukaillen leivinuunissa makaronilaatikkoa. Maalaiselämää parhaimmillaan, tavallaan. Mutta onhan tämä tämmöinen aika työlästäkin.

Vastapainoksi raskaalle ololle on ollut välillä ihan kiva nostaa vain jalat pöydälle, katsoa ikkunasta ulos ja huomata miten päivä on hieman pidentynyt molemmista päistä. Sieltä se kevät tulee, loppujen lopuksi ihan huomaamatta. Raskausviikolla 19+0 – 19+6 isäntä on ollut kotosalla ja olen saanut hieman mahdollisuuksia antaa itselleni lepoa ja tuijotella vain ikkunoista ulos. Uudet koon 41-42 villasukatkin ovat taas puikoilla tulossa.

Ollaan tällä jälkimmäisellä raskausviikolla puolison kanssa jaettu arkea, kokkailtu, leivottu yhdessä ja pelattu neljävuotiaan kanssa muistipelejä.

Noin viikon päästä voin viedä nelivuotiaan kerran viikossa pariksi tunniksi seurakunnan kerhoon. Kerholla on hintaa 30 euroa koko kevään ajalta. Viimeksi olen päässyt viettämään moista ”omaa aikaa” viime keväänä kun Laura oli vielä tavallisessa päivähoidossa, johon pystyi lapsen viemään vaikka olisin viettänyt vapaapäivää töistä. Onhan tämä hieman pitkä aika kenelle vain äidille olla lähes vuosi ilman että pääsee edes vessaan ilman lasta.

Olen tällä hetkellä jumissa vuorohoitopaikan kanssa sen vuoksi, koska jos olisin työssä, tarvitsisimme vuorohoitoa. Arjen ja työelämän yhteensovittamisen aiheuttamien paineiden vuoksi kun en nyt kuitenkaan ole työelämässä ( en ole ollut 6 viikkoon) vaan sekä omalla- että -sairaslomalla kotona, tällöin tietystikin lapsikin on kotona, koska en saa viedä lasta vuorohoidoksi määriteltyyn hoitopaikkaan ollessani kotona. En myöskään voi irtisanoa myönnettyä vuorohoitopaikkaa ja vaihtaa sitä tavalliseen päivähoitopaikkaan, koska jos sairasloman jälkeen taas tarvitsemmekin vuorohoitopaikkaa lapselle. En usko että olen palaamassa työelämään enää ennen äitiyslomaa, mutta sairauslomaa ei kirjoiteta kuin 3 viikkoa kerrallaan, enkä pysty ennustamaan kirjoitetaanko minulle sairauslomaa omista uskomuksistani huolimatta vai ei.

Omalle toipumiselleni ja jaksamiselleni (ja lapsen kehitykselle) olisi tosi hieno homma, jos lapsi voisi parina päivänä viikossa olla hoidossa esim. 9-15.00 välillä. Vaan kun ei nyt voi. Hain nelivuotiaalle kerhopaikkaa viime loka-marraskuussa, mutta kaikki kerhot olivat täynnä ja Laura jäi kerhojonoon. Joulukuussa saimme ilmoituksen, että Lauralle on paikka 16.1 alkaen päiväkerhossa yhtenä päivänä viikossa kahden tunnin ajan. Tämä on lapsen kannalta hienoa, mutta itse en tuossa ajassa ehdi yhtään mitään. Noh, kaupassa ehdin käymään. Edes kotiin ei kannata kerhon aikana ajaa, kun matkaa on 17km suuntaansa. Kai minä sitten istun kauppakassien kanssa autossa ja odotan kerhon loppumista.

Seuraavalle raskausviikolle on suunniteltu rakenne-ultra ja odotan sitä kovasti. Siinä saa tietää onko kaikki päällisin puolin hyvin vai ei. Rakenneultran jälkeen on jotenkin enemmän työkaluja ajatella taas elämää eteenpäin. Oletuksena tietysti on, että kaikki on hyvin.

Kiitos kun luit hieman turhautuneen tekstini. Tämmöisiä nämä raskausviikot ovat minulle olleet ❤

Seuraavalla kerralla toivoakseni saan kirjoitella mukavasta reissusta Jyväskylän kaupunkiin ja rakenneultra kuulumisista.