Vanhemmuus ja vuorotyö. Ei toimi meillä.

Sunnuntai oli vapaapäivä. Makustelin sohvan nurkassa kutimien kanssa, että mitä kaikkea ihanaa teenkään tulevan viiden viikon aikana. Oma loma alkaa vihdoinkin. Kauas pois vuorotyön kurituksesta. Henkinen helpotus on valtava.

Tein sunnuntaina tulevalle viikolle to do-listaa. Lauralla on seuraavan viikon sunnuntaina 4v syntymäpäivät. Pitää ostaa uusi kakkuvuoka ja tehdä täytekakkuun pohja hyvissä ajoin valmiiksi. Tietysti koristeet on myös mietittävä. Ja lahjat! Mies tulee myöhään perjantai iltana reissutöistä kotiin, jätän synttäreitä edeltävälle lauantaille enää mahdollisimman vähän leivottavaa.

Huomasin myös kalenteristani, että tällä viikolla (47.) vietetään mielenterveysviikkoa. Sitä on vietetty jo vuodesta 1974 alkaen. Hymähdin. – Tämähän sopii. Juuri mielenterveyssyistähän minä omalle lomalle olen jäänytkin. Hyvä teemaviikko! Somessa nousi keskustelua nuorten hyvinvoinnista Äidin puheenvuoron Inarin aloitteesta. Kirjoitin hänen julkaisun kommenttikenttään miten olen huolissani samasta asiasta ja että olen vanhempana kyseenalaistanut myös omia ratkaisujani ja niiden vaikutuksia omien lasteni hyvinvointiin. Nuorten huonoon oloon on syitä yhtä monta kuin on nuortakin.

Selkeitä havaittavia ongelmia voivat olla esim. kotona olevat päihdeongelmat yms. Harva kuitenkaan puhuu työssäkäynnin aiheuttamista ongelmista. Työssäkäynti on yhteiskunnassamme niin yleisesti hyväksyttyä, että eihän se voi väärin olla. Minä kuitenkin puhun juuri tästä.

Miten voin olla hyvä äiti, kun olen vuorotyössä hoitoalalla, jossa minulla on yksi la-su viikonloppu vapaata kahdeksaa viikkoa kohden. Toisin sanoen, minulla on ollut yksi la-su viikonloppu vapaata kahta kuukautta kohden, kahdeksan vuoden ajan (miinus vuosilomat ja yksi äitiysloma) vuorotyöni vuoksi (ja nyt on vielä pakkolaitkin!). En halua pitää neli-vuotiasta 13 tuntia päivässä hoidossa (puolison ollessa reissutöissä) ja kuunnella pitkän hoitopäivän aiheuttamaa itkuisuutta seuraavana yönä ( ja ne peijjakkaat vuorohoidossa avoimesti epäilevät, että saatan käyttää vuorohoitopaikka väärin / huvikseni pitäisin lasta hoidossa). En halua että koululainen pohtii yksin viikonloppuisin koulu- tai muitakaan asioitaan ilman äidin tukea, kun olen melkein aina viikonloput töissä tai vähintään osan viikonlopusta töistä. Nyt tämä saa r i i t t ä ä. Motini hoitotyöhön on nolla, koska en pysty edes omistani huolta pitämään! ..työni vuoksi.

Oma loma alkoi.

Heräsin aamulla rentona oman lomani ensimmäiseen maanantaihin. Olotilani oli harvinaisen neutraali. Yleensä olen aamuisin ollut joko tosi hyvällä tuulella tai tosi huonolla tuulella. Molempiin tuuliin liittyy korkeat kierrokset ja tarve tehdä tuhat asiaa yhtäaikaa, jotta kaiken ehtii tehdä ennen kuin seuraava työpäivä taas koittaa, vaikka oikeasti on niin uupunut edellisistä työvuoroista, että nippa nappa jaksaa tehdä välttämättömät kotityöt kunnialla ja oikeasti haluaisi vain palautua ja levätä eikä tehdä yhtään mitään, että jaksaa taas seuraavat työvuorot. Kiireen tuntu ja stressi ovat olleet perustuntemuksiani hyvin, hyvin pitkään. Tänä aamuna näin ei kuitenkaan ollut.

Sain aikaiseksi todella monta asiaa aamupäivän aikana ilman kiirehtimistä, jopa enemmän kuin normaaliin tapaani kiirehtimällä. Pystyin keskittymään yhteen asiaan kerrallaan ja toimimaan johdonmukaisesti. Olin ihan jopa tekemisissäni läsnä ja pystyn muistamaan kaiken tekemäni. En säntäillyt edestakaisin ja tarttunut epämääräisesti ja impulsiivisesti kaikkeen mahdolliseen ja unohtanut puolia asioista, jotka jossain välissä aloitin. Minulle tuli rauhallisesta aikaansaamisesta entistä parempi mieli. Puukattilassa ja leivinuunissa oli tulet heti aamusta, toivotin hyvää koulupäivää koulukyytiin kiirehtivälle teinille, tein Lauralle aamiaisen, kävin suihkussa, suunnittelin päivälliseksi uuniriisipuuron leivinuunin lämmössä, pesin pyykkiä koneellisen.

Mieliala laski kuitenkin aamu kymmenen jälkeen kuin lehmän häntä ylä-asteelta tulleeseen terkkarin puheluun. – Tyttärelläsi särkee pää ja on huono olo, tule hakemaan. Ja minä hain. Juuri kun aamun puuhastelujen jälkeen aioin istahtaa glögimukin kanssa sohvan nurkkaan tekemään isännälle villasukkia. En tiennyt mitä ajatella. En osaa tehdä enää enempää ja paremmin. Riittämättömyyden tunne tuli ja oli läsnä ja vahva. Ihan kaikkeen oma lomani ei ainakaan ensimmäisenä päivänä näköjään auta.

Mitä teinille tapahtui kotiulko-oven sulkemisen jälkeen ja terkkarin puhelun välillä? En pysty vaikuttamaan tähän mitenkään. Hyvällä omallatunnolla pystyin ajattelemaan, että en missään nimessä ole toiminut ainakaan väärin. Olen nyt ja tulen olemaan siellä missä minua eniten kaivataan. Eli kotona. Se mikä tapahtuu kodin ulkopuolella, ei oikein ole minun hallinnassani. Vai onko? Oliko tämä viimeisten kahden työvuoroni aiheuttamia mielipahan rippeitä?

Hain teinin koulun pihasta kyytiin ja hain samalla kaupasta kotiin ruokatäyttöjä. En tietenkään muistanut ostaa kaupasta mitään nelivuotiaan synttärikakkuun littyvää, koska olin hieman tilanteesta tolaltani. Keskustelin teinin kanssa kotimatkalla, josko näistä epämääräisistä ja suht usein ilmaantuvista oireista ja kiputiloista kannattaisi pitää päiväkirjaa? Milloin oireet alkavat ja milloin ne loppuvat? Ehkä sieltä jokin selittävä tekijä löytyy johon voisi puuttua. Näitä on nimittäin lähes viikottain. Yleensä niitä tulee sen ajanjakson jälkeen, kun olen ollut paljon töissä. Ja ne menevät useimmiten ohi keskustelemalla ja hyvällä aterialla. Tänään tuo ateria oli rakkaudella leivinuunissa muhinut uuniriisipuuro ripauksella kanelia ja vaniljakastiketta.

Niin minä olin ollut työssä nytkin, perjantaina normaalin 12h ensihoitovuoron ja lauantaina toisen moisen aamusta-iltaan vuoron perään. Kaksi tälläista 12h ”päivävuoroa” tarkoittavat minulle (ja perheelleni) käytännössä 48h kotoa poissaoloa. Käyn minä yön vuorojen välissä kotona nukkumassa, mutta mitä iloa siitä on kenellekään? Teiniä en perjantai aamun ja sunnuntai puolen päivän välillä nähnyt nytkään viikonloppuna kertaakaan.

Sunnuntain otin aika rauhaksiin kutimien kanssa, koska palauduin edellisistä työvuoroista. Olin väsynyt. En oikeasti tiedä, johtuuko teinini vaivat minun työssäkäynnistäni, mutta se on ainut ”synti” jota olen tehnyt kun olen kotoa pois ollut. Äitinä tietysti syytän itseäni, varsinkin kun arkemme ei missään tapauksessa ole normaalia. En ole käynyt juurikaan missään muualla kuin töissä ilman lapsia yli viiteen vuoteen. Päihteitä meillä ei käytetä pisaraakaan. Nyt en käy kokeeksi enää töissäkään. Teini kieltää minkään johtuvan minusta tai kodista.

Nyt kuitenkin olen kotona ja tulen olemaan viisi viikkoa kotona. Katsotaan oikiaako teinin oireet ja rauhoittuuko nelivuotiaan yöunet. Ainakin minä voin henkisesti paremmin ja osaan katsoa tilannetta myös eri näkökulmista, kun en koe jatkuvaa syyllisyyttä työssäolojeni vuoksi. Minulla ei ole aavistustakaan mitä teen tämän viiden viikon jälkeen, mutta mieluiten en ainakaan vuorotyötä ensihoidossa. Vaikka se niin jännittävää ja monen haaveammatti onkin. Ensihoitajuus on myös elämäntapa-ammatti, jolla on kääntöpuolensa.

En ole aiemmin kertonut kuin suurpiirteisesti vuorotyöni ja arjen yhteensovittamisen haasteistani. En ole kertonut juurikaan mitään lasteni oireilusta taustalla, joka on minulle kaikista raskain asia. Koen häpeää ja syyllisyyttä, että olen itse aiheuttanut kaiken ainoastaan siksi, että valitsin itselleni reilu kymmenen vuotta sitten hoitajan ammatin. Somessa tänään saamieni viestin perusteella en kuitenkaan todellakaan ole ainut äiti / vanhempi, joka kipuilee perheen hyvinvoinnin ja työelämän yhteensovittamisen kanssa ja halusin siksi kertoa tästä täällä blogissakin. Alanvaihto haaveeni ja unelmani tehdä työtä joustavasti oman elämäni toimitusjohtajana on monen tekijän summa, jossa suurin paino on perheen hyvinvoinnilla.

Myönnän vuosien jälkeen, että minun ammatti ja sen vaatimukset ovat meidän perheelle ongelma.

Kiitos kun luit. ❤

Äiti ei halua olla pois kotoa

Lapsieni lapsuudessa äiti oli arkipyhät, viikonloput ja joulut töissä.

Toivottavasti olen osannut tehdä arjesta juhlaa ja paljon hyviä muistoja. Lapsuus on vain kerran. Omassa lapsuudessani vanhemmat olivat kaikki juhlat ja lauantait kotona, mutta usein kännissä. Ehkä omien lapsieni lapsuus on kuitenkin ollut turvallisempi kuin oma lapsuuteni. Kai omista traumoistani johtuen haluaisin omien lapsieni saavan viettää parhainta mahdollista lapsuutta. Äidin poissaolo Jouluna ei minun laskuissa kuulu siihen. Ainakin se ahdistaa minua itseäni.

On taas viikko, kun saan nauttia oikein kunnolla elämästä like a real independent woman. Mies lähti tuttuun tapaan viikon työmatkalle Lappiin. Minun on määrä olla viikko 4-vuotiaan tytön, 13-vuotiaan tytön, kolmen koiran, kanin ja taloudenhoidon kanssa yksin. Ei tämä minua sinällään oikeastaan haittaa, saanhan olla sentään lasten kanssa kotona. Toisin kuin puoliso. Puusepälle ei nyt vain oikein ole pohjoisessa Keski-Suomessa osaamista vastaavaa työtä. Ja maksavatkin pohjoisessa enemmän.

Herätyskello soi maanantai aamuna klo 6.45. Pitkästä aikaa tuntuu siltä, että aamulla on kiva herätä ja olo on innokas aloittamaan uusi päivä. Tunne ei johdu siitä, että mies lähti työmatkalle vaan siitä, että saan tehdä enimmäkseen kivoja juttuja ja mielikuvitukseton hoitoalan opiskelu kohdallani on historiaa. Toivottavasti kohta koko ala. Mietin hetken kaikkia niitä protokollia ja ohjesääntöjä mitä työssäni on.. Minusta melkein kaikki luova toiminta on kivaa ja olen siinä parhaimmillani, ainakin omasta mielestäni ..mitä luovaa voin kirjoittaa nykyisessä työssäni? – Huoli- ja lastensuojeluilmoituksia ja työvuoronvaihto-kaavakkeita? Huomaan miten ahdistus nostaa päätään ja muistutan itseäni, että seuraavaan työvuoroon on onneksi vielä viisi päivää. – Ole hyvä ihminen nyt nämä päivät onnellinen ja tee mitä haluat, sanon ääneen itselleni ja vedän villasukat jalkaani. Niin aion tehdäkin.

Käytän koirat pikaisesti ulkona kylpytakki päällä. Ulkona on vielä aivan pimeää, ulkovalo jaksaa valaista vain pienen alan ulko-oven edestä. Koirat ovat toimissaan nopeita, asiaan vaikuttanee aamun – 8c raikas lämpötila.

– Älä ota niitä, älä ota niitä, muista, älä ota niitä, hoen mielessäsi laittaessani aamukahvia tippumaan. Terkkari ohjelmoi viime viikon äitiysneuvolakäynnillä (postaus raskauspäiväkirjaan työn alla) muutamia verikokeita. Sairastan kilpirauhasen vajaatoimintaa ja sen lääkitys tuplattiin heti kun tieto raskaudesta oli olemassa. Nyt tarkastellaan verikokeella, riittikö tuplaus, vai tarvitseeko lääkeannosta lisätä. Lääkettä ei saa ottaa verikoe aamuna, vaan vasta verikokeen jälkeen. Voinnin perusteella en osaa itse sanoa yhtään mitään. Hiuksia on lähtenyt kyllä aika paljon. Kilpirauhasen vajaatoiminta (hypotyreoosi) tyypillisesti pahenee odotusaikana ja vaatii tehostettua hoitoa. Näin oli edellisenkin lapsen odotuksen kohdalla.

Käyn laittamassa auton etukäteen käymään, koska kaikki sen ikkunat ovat umpijäässä. Molemmat tytöt tulevat kyytiin ja ajetaan vajaan 20 minuutin matka kylälle. Teini jää yläasteen pihalle ja minä ja Laura jatketaan kohti terveyskeskusta. Kello on noin yhdeksän aamulla.

Otan labran vuorolappuautomaatista vuorolapun. Sen vasemmassa laidassa on punainen rantu. Jonoa ei ole yhtään ja minut kutsutaan seuraavaksi sisälle. Ojennan vuoronumeron ja ajokortin ja huomautan vitsikkäästi, että vuorolappukoneesta taitaa loppua kohta ”kassanauha”. Olen jo aivan orientoitunut haaveideni myyjän työhön. Samanlaista punaista rantua on kyllä työntynyt EKG- ja ensihoitokertomus-tulostimistakin kilometritolkulla vuosien aikana. Jotenkin en vain tunne samaa positiivista haikua ja vitsikkyyttä niistä rannuista.

Laura (4v) tuijottaa lumoutuneena käsivarren laskimoverestäni täyttyviä näyteputkia. – Älä tule hoitajaksi, älä tule hoitajaksi, mietin. Vuorotyöni ja työvuorojen ylittymiset ovat varjostaneet lapsieni lapsuudet siihen malliin, että varmasti lapsistani ei aivan ensimmäisenä ole tulossa hoitajamitoituksen täyttäjiä. Kaikki ne joulupyhät, muut juhlapyhät, arkipyhät, syntymäpäivät ja perus lauantai-illat mitä olen ollut pois kotoa työn vuoksi.. Ahdistus vyöryy päälle taas ja yritän pyristellä siitä irti. Veriputket täyttyvät ja saan seuraavaksi pissapurkin käteeni. – Ei tarvii alapesua, muistuttaa laboratoriohoitaja. Kyseessä on raskausajan rutiini klamydiakoe. – Kiitos, vastaan ja lähden purkki kädessä tytön kanssa asiaa toimittamaan. Tytöltä meinaa tippua silmät päästä kun näkee minun pissaavan purkkiin. Nelivuotias ei kysy, enkä minä selitä.

Käydään Lidlissä. Viedään samalla takakonttiin unohtunut pullokassin sisältö pullokoneeseen, siinä on kaikki tyhjät saunalimpparipullot ja -tölkit koko syksyltä. Laurasta kone on mielenkiintoinen. – Mihin kaikki pullot menevät? Tarvitaan vain vähän itse ostoksia. Valkosipulia, lempparileipää, kauralettuja, varmuuden vuoksi iso bataatti kasvissosekeitto optioksi ja kassalta vielä kourallinen Twixin saksalaista halppisversioita. Annan pullonpalautuslapun myyjälle ja muutaman kolikon. Hymyilen. Halpa reissu tällä kertaa.

Kotona ollaan suurinpiirtein lounasaikaan. Syödään. Käyn laittamassa puulämmityskattilaan tulet. Kahdella pesällisellä talo pysyy lämpimänä 24h, sen jälkeen alkaa jäähtymään. Teen blogin sisältösuunnitelmaa ja kuvaan päivän arkivlogia ja editoin sen puolivalmiiksi, loppuklipit enää uupuvat. Tienaan päivän videolla takaisin Googlen mainosnäytöillä vähintään aamuisen kylällä käynnin aiheuttamat bensakulut ja kaupparahat. Sellaisen noin kympin verojen jälkeen. Joskus jopa kaksi.

Tyhjennän pyykkitelineen, luen hetken kirjaa ja teen villasukkaa. Julkaisen Ig-storyyn päivän ajatelmat siitä, miten iloinen olen että lopetin hoitoalan opiskelun ja kuinka olen taas oma itseni ja teen luovia hommia, joista niin kovin nautin. Ja vähän ansaitsenkin. Ig:ssä en ole vielä kertonut olevani raskaana. Youtubessa arkivlogissani ja täällä blogissa olen. Mittaan samalla kuinka moni tutuistani näitä medioitani seuraa. 😀 Ei kovinkaan moni. Disrespect.

Lauraa päiväunille nukuttaessa kirjoitan seuraavan blogitekstin ensimmäistä luonnosta. Ja mietin viikon ruokamenua. Tänään ainakin tehdään spagettia ja jauheliha-tomaattikastiketta tuoresalaatilla. Yhdelle päivälle on kanaruoka ja tuoresalaattia, toiselle riisipuuroa ja kiisseliä, jollekin päivälle myös jälkiruoka pannari, sitten vaikka perunoita ja uunimakkaraa porkkanaraasteella, jauhelihakeitto tai kasvissosekeitto. Tai molemmat. Karjalanpiirakoita pakkasesta voisi paistaa jollekin päivälle. Hyvä suunnitelma.

Loppupäivästä ei enää ahdista, koska olen tehnyt vain sellaisia asioita, joista tulee hyvä mieli ja olen siinä tiimellyksessä unohtanut miettiä niitä asioita, jotka ahdistaa. En tiedä saako tällä asialla kehua, mutta ei tämä kyllä mikään päivänselvyys olotilana ole minulle ollut yli kymmeneen vuoteen. Tämän päivän oppi itselleni on ollut, ettei mikään muutu, jos ei asioihin itse vaikuta. Omalla kohdallani se on vaatinut rohkeutta, jota en tiennyt minulla olevankaan. Rohkeutta kaatua eteenpäin, mutta hallitusti.

Vielä en ole löytänyt työtä peruuntuneen työharjoitteluni ajalle 21.11.2022-25.12.2022, mutta onhan tässä vielä aikaa. Tämä ei minua syystä tai toisesta ahdista yhtään. Olen luottavainen asioiden tapaan järjestyä. Palaan tuon ajankohdan jälkeen vielä takaisin ”omiin” töihini, paitsi jos on hyvä syy irtisanoutua. Voi kuitenkin olla, että joudun hoitotyötä vielä kevääseen asti tekemään. Jos Papu vain pysyy matkassa mukana ja äitiysloma huhtikuun tienoilla ajankohtaistuu, en aio äitiyslomalta palata vanhaan työhöni enää koskaan. Ja tässä kohdin sanon, että joskus voi sanoa – ei enää koskaan.

Illasta mies laittaa viestiä pohjoisesta. Hänen pitäisi viestin antaman tiedon mukaan myös ensiviikolla ajaa pohjoiseen töihin 2-3 päiväksi. Hänen piti olla jokatoinen viikko kotona Keski-Suomessa. Ei se nyt menekään niin. Taidan huomenna soittaa kiinteistövälittäjälle. Ei riitä, että yksin minä perheestä muutan elämää perheen eduksi ja parannan omaa hyvinvointiani ja toinen uhrautuu samaan aikaan työlleen kahta kauheammin. En olisi ikinä osanut kuvitella, että unelmahommieni lisäksi unelma kotini olisi Kemijärvellä hissitalon ylimmän kerroksen neliössä. Koska jos tästä talosta lähden, otan niin helpon elämän alleni kuin on mahdollista. Ja jos eläisin Lapissa, en minä omaa pihaa jäisi ihailemaan jos vieressä on tunturit ja Norjan vuonot!

Kiitos kun luit! ❤ Ja kiitos kaikille blogit.fi palvelussa blogin seuraamisen aloittaneille.