alanvaihto

Tänäkin vuonna ehti tapahtua monenlaista. Tässä vuoden viimeisenä päivänä tilasin nelivuotiaan leikkikeittiöön tarvikkeita. Viimeinen hyvä äiti teko tälle vuotta. Lupasin myös virkata pikkukeittiöön omat patalaput.

Tässä pähkinänkuoressa melko omanapainen vuosi meikäläisenä 2022. Vuosi tuntui melkoisen työläältä.

Vuoteni alkoi tammikuussa AMK-monimuoto-opintojen aloituksella. Olin innoissani. Jostain käsittämättömästä kadonneiden hoitoalan opisekelu-motivaatioden bermudan-kolmiosta kaivoin itselleni voimia ja tahtoa opiskella lähihoitajasta sairaanhoitajaksi vuorotyön ohessa. Koko kevät meni tosin yleisen koronatilanteen vuoksi etäopiskellen. En käynyt kertaakaan kampuksella kevätkauden aikana. Introverttinä pidin asetelmasta.

Helmikuussa minä ja muu perhe sairastimme koronan. Tämä jäi onneksi ensimmäiseksi ja ainoaksi koronaksi minulla ja meidän perheellä. Aika terveinä ollaan saatu sittemmin koko vuosi olla. En ole helmikuun koronan jälkeen sairastanut yhtään mitään. Tein helmikuun koronan sairastamisesta YouTubeen koronapäiväkirjan, josta alkoikin samalla vloggausurani. Silloin kanavallani (siis vajaa vuosi sitten) oli tilaajia 38. Tänään heitä on n. 1500. Jatkan kanavan parissa myös ensi vuonna.

Maaliskuussa ei muistaakseni tapahtunut mitään erikoista. Huhtikuun alussa tein positiivisen raskaustestin ja touko-kesäkuussa rv 8 koin keskenmenon. Olin pettynyt, mutten jäänyt kuitenkin pitkäksi aikaa asiaa murehtimaan. Kyllähän sen tiesi, kun ikää on yli 40 vuotta, että helposti menee kesken.

Kesä-heinäkuussa juoksin kuin viitapiru puolimaratontreenejä. Tässä harrastuksessa ei ikävuodet ole painaneet. Päin vastoin, sitä suorastaan nuortuu 17km kirmailun jälkeen. Käytiin puolison kanssa kesäiltaisin läheisillä uimarannoilla uittamassa tyttöjä, lämmitettiin pihasaunaa ja syötiin jäätelöä. Kerättiin myös pihan satoa pitkin kesää. Kesä oli ehdottomasti tämän vuoden lempeintä aikaa.

Mies lähti elokuussa reissutöihin Lappiin ja minä jäin lasten kanssa Keski-Suomeen. Lopetin juoksemisen kuin seinään. Olen elokuusta lähtien ollut joka toinen viikko yksin ilman verkostoja omakotitalon, 3ha tontin, 4 ja 13 vuotiaiden tyttöjen, kolmen koiran ja kanin kanssa. 17-vuotias poikani asuu pääosin opiskelupaikkakunnallaan ja on meillä enimmäkseen 1-2 x kuukaudessa vierailevana tähtenä. Toki ajatuksissani hän on päivittäin. Kaksi muuta poikaa ovat jo 22v ja 20v ja asuvat omillaan.

Syyskuun lopulla tein uudelleen postiivisen raskaustestin. Romahdin. Asia on ihana, mutta elämäntilanne tähän kohti on aivan helvetistä. Uskon vakaasti että elämä kantaa ja tästäkin selvitään.

Lokakuu meni kuin jäitä poltellen raskaushormonien, väsymyksen, pahoinvoinnin, vuorotyön, kodin-, perheen- ja lemmikkien hoitoineen yksin joka toinen viikko. Marraskuussa sitten jo paloinkin loppuun työelämän ja arjen yhdistämisestä (12h epäsäännölliset työvuorot ensihoidossa vuoronylitys-ylitöineen) ja keskeytin AMK opinnot kesken lukukautta. Vietin 5 viikkoa omaa lomaa suunnitellun työrharjoittelun sijasta hermot täysin riekalaina. Joulukuussa hain virallista sairaslomaa ja oikeastaan nyt vain odotan kuin kuuta nousevaa, milloin voin aloittaa äitiysloman. Tänään elän raskausviikkoa 18+3.

Kehittelin syksyn aikana itselleni liikeideaakin. Tavoitteeni oli alkaa yrittäjänä itseäni työllistämään, mutta raskaus tuli sellaiseen väliin että jätin suunnitelmat suunnitelmiksi. Ilokseni ehdin kuitenkin saamaan kiinnostuneita yhteydenottoja ja idealleni näytettiin vihreää valoa. Vielä vuodenkin päästä palveluksistani ollaan kiinnostuneita ne sanoi. Ehkä minä sitten palaan suunnitelmaani äitiysloman jälkeen. Mieluiten en palaa enää hoitotyöhön ja vuorotyön armottomiin työvuoroihin, enkä välttämättä sairaanhoitajan opintoihinkaan. En tiedä. En ole päättänyt. Minulla on vuosi aikaa miettiä ja olen niin idearikas, että ehdin keksimään sen seitsemän mahdollisuutta, jotta palkkatyöhön ei tarvitsisi palata.

Semmoinen oli vuoteni 2022. Vuodessa riitti paljon stressattavaa ja voimia koiteltiin. Perhe voi kuitenkin hyvin, kaikilla on kädet, jalat ja järki tallella ja pahimmat haasteet on selätetty. Elämä kantoi ja erityisesti kaikesta selviämiseen vaikutti perheenjäsenten keskinäiset välit. Tuettiin toinen toisiamme pitkin vuotta. Minun oli hankala myöntää, etten pysty kaikkeen mihin haluaisin ja jouduin pistämään hanskat naulaan monessa asiassa (työ, opiskelut) ja laittamaan itseni ja perheen etusijalle. Nyt kuitenkin positiivisin fiiliksin ja mieli avoimena kohti uutta vuotta.

Aktivoiduin tämän blogin kanssa lokakuun puolessa välissä ja olen todella kiitollinen ihan jokaisesta teistä, jotka olette blogia käyneet lukemassa. Villasukan kutoja oli vuoden suosituin teksti yli 13 000 lukijallaan. Tavoitteenani oli saada blogille tuhat kävijää kuukaudessa. Loka- ja marraskuussa luvut jäivät hieman alle tuhanteen yksilöityyn kävijään kk, mutta tämä yksi teksti ylsi viraaliksi ja keräsi yhdessä vuorokaudessa kävijöitä yli 10 000. Kiitos. Tämä todella motivoi jatkamaan blogiini kirjoittamista. Vielä vähän tunnustelen minkä tyyppisiä tekstejä eniten tykätään lukea. En ole vielä kokeillut ”perus päiväkirjamaista” kirjoittamista, mutta ehkä voisin aloittaa vuoden sillä tyylillä.

Kiitos kun luit ja oikein hyvää Uutta Vuotta 2023 ❤

Lapsieni lapsuudessa äiti oli arkipyhät, viikonloput ja joulut töissä.

*Toivottavasti olen osannut tehdä arjesta juhlaa ja paljon hyviä muistoja. Lapsuus on vain kerran.* Omassa lapsuudessani vanhemmat olivat kaikki juhlat ja lauantait kotona, mutta usein kännissä. Ehkä omien lapsieni lapsuus on kuitenkin ollut turvallisempi kuin oma lapsuuteni. Kai omista traumoistani johtuen haluaisin omien lapsieni saavan viettää parhainta mahdollista lapsuutta. Äidin poissaolo Jouluna ei minun laskuissa kuulu siihen. Ainakin se ahdistaa minua itseäni.

On taas viikko, kun saan nauttia oikein kunnolla elämästä like a real independent woman. Mies lähti tuttuun tapaan viikon työmatkalle Lappiin. Minun on määrä olla viikko 4-vuotiaan tytön, 13-vuotiaan tytön, kolmen koiran, kanin ja taloudenhoidon kanssa yksin. Ei tämä minua sinällään oikeastaan haittaa, saanhan olla sentään lasten kanssa kotona. Toisin kuin puoliso. Puusepälle ei nyt vain oikein ole pohjoisessa Keski-Suomessa osaamista vastaavaa työtä. Ja maksavatkin pohjoisessa enemmän.

Herätyskello soi maanantai aamuna klo 6.45. Pitkästä aikaa tuntuu siltä, että aamulla on kiva herätä ja olo on innokas aloittamaan uusi päivä. Tunne ei johdu siitä, että mies lähti työmatkalle vaan siitä, että saan tehdä enimmäkseen kivoja juttuja ja mielikuvitukseton hoitoalan opiskelu kohdallani on historiaa. Toivottavasti kohta koko ala. Mietin hetken kaikkia niitä protokollia ja ohjesääntöjä mitä työssäni on.. Minusta melkein kaikki luova toiminta on kivaa ja olen siinä parhaimmillani, ainakin omasta mielestäni ..mitä luovaa voin kirjoittaa nykyisessä työssäni? – Huoli- ja lastensuojeluilmoituksia ja työvuoronvaihto-kaavakkeita? Huomaan miten ahdistus nostaa päätään ja muistutan itseäni, että seuraavaan työvuoroon on onneksi vielä viisi päivää. – Ole hyvä ihminen nyt nämä päivät onnellinen ja tee mitä haluat, sanon ääneen itselleni ja vedän villasukat jalkaani. Niin aion tehdäkin.

Käytän koirat pikaisesti ulkona kylpytakki päällä. Ulkona on vielä aivan pimeää, ulkovalo jaksaa valaista vain pienen alan ulko-oven edestä. Koirat ovat toimissaan nopeita, asiaan vaikuttanee aamun – 8c raikas lämpötila.

– Älä ota niitä, älä ota niitä, muista, älä ota niitä, hoen mielessäsi laittaessani aamukahvia tippumaan. Terkkari ohjelmoi viime viikon äitiysneuvolakäynnillä (postaus raskauspäiväkirjaan työn alla) muutamia verikokeita. Sairastan kilpirauhasen vajaatoimintaa ja sen lääkitys tuplattiin heti kun tieto raskaudesta oli olemassa. Nyt tarkastellaan verikokeella, riittikö tuplaus, vai tarvitseeko lääkeannosta lisätä. Lääkettä ei saa ottaa verikoe aamuna, vaan vasta verikokeen jälkeen. Voinnin perusteella en osaa itse sanoa yhtään mitään. Hiuksia on lähtenyt kyllä aika paljon. Kilpirauhasen vajaatoiminta (hypotyreoosi) tyypillisesti pahenee odotusaikana ja vaatii tehostettua hoitoa. Näin oli edellisenkin lapsen odotuksen kohdalla.

Käyn laittamassa auton etukäteen käymään, koska kaikki sen ikkunat ovat umpijäässä. Molemmat tytöt tulevat kyytiin ja ajetaan vajaan 20 minuutin matka kylälle. Teini jää yläasteen pihalle ja minä ja Laura jatketaan kohti terveyskeskusta. Kello on noin yhdeksän aamulla.

Otan labran vuorolappuautomaatista vuorolapun. Sen vasemmassa laidassa on punainen rantu. Jonoa ei ole yhtään ja minut kutsutaan seuraavaksi sisälle. Ojennan vuoronumeron ja ajokortin ja huomautan vitsikkäästi, että vuorolappukoneesta taitaa loppua kohta ”kassanauha”. Olen jo aivan orientoitunut haaveideni myyjän työhön. Samanlaista punaista rantua on kyllä työntynyt EKG- ja ensihoitokertomus-tulostimistakin kilometritolkulla vuosien aikana. Jotenkin en vain tunne samaa positiivista haikua ja vitsikkyyttä niistä rannuista.

Laura (4v) tuijottaa lumoutuneena käsivarren laskimoverestäni täyttyviä näyteputkia. – Älä tule hoitajaksi, älä tule hoitajaksi, mietin. Vuorotyöni ja työvuorojen ylittymiset ovat varjostaneet lapsieni lapsuudet siihen malliin, että varmasti lapsistani ei aivan ensimmäisenä ole tulossa hoitajamitoituksen täyttäjiä. Kaikki ne joulupyhät, muut juhlapyhät, arkipyhät, syntymäpäivät ja perus lauantai-illat mitä olen ollut pois kotoa työn vuoksi.. Ahdistus vyöryy päälle taas ja yritän pyristellä siitä irti. Veriputket täyttyvät ja saan seuraavaksi pissapurkin käteeni. – Ei tarvii alapesua, muistuttaa laboratoriohoitaja. Kyseessä on raskausajan rutiini klamydiakoe. – Kiitos, vastaan ja lähden purkki kädessä tytön kanssa asiaa toimittamaan. Tytöltä meinaa tippua silmät päästä kun näkee minun pissaavan purkkiin. Nelivuotias ei kysy, enkä minä selitä.

Käydään Lidlissä. Viedään samalla takakonttiin unohtunut pullokassin sisältö pullokoneeseen, siinä on kaikki tyhjät saunalimpparipullot ja -tölkit koko syksyltä. Laurasta kone on mielenkiintoinen. – Mihin kaikki pullot menevät? Tarvitaan vain vähän itse ostoksia. Valkosipulia, lempparileipää, kauralettuja, varmuuden vuoksi iso bataatti kasvissosekeitto optioksi ja kassalta vielä kourallinen Twixin saksalaista halppisversioita. Annan pullonpalautuslapun myyjälle ja muutaman kolikon. Hymyilen. Halpa reissu tällä kertaa.

Kotona ollaan suurinpiirtein lounasaikaan. Syödään. Käyn laittamassa puulämmityskattilaan tulet. Kahdella pesällisellä talo pysyy lämpimänä 24h, sen jälkeen alkaa jäähtymään. Teen blogin sisältösuunnitelmaa ja kuvaan päivän arkivlogia ja editoin sen puolivalmiiksi, loppuklipit enää uupuvat. Tienaan päivän videolla takaisin Googlen mainosnäytöillä vähintään aamuisen kylällä käynnin aiheuttamat bensakulut ja kaupparahat. Sellaisen noin kympin verojen jälkeen. Joskus jopa kaksi.

Tyhjennän pyykkitelineen, luen hetken kirjaa ja teen villasukkaa. Julkaisen Ig-storyyn päivän ajatelmat siitä, miten iloinen olen että lopetin hoitoalan opiskelun ja kuinka olen taas oma itseni ja teen luovia hommia, joista niin kovin nautin. Ja vähän ansaitsenkin. Ig:ssä en ole vielä kertonut olevani raskaana. Youtubessa arkivlogissani ja täällä blogissa olen. Mittaan samalla kuinka moni tutuistani näitä medioitani seuraa. 😀 Ei kovinkaan moni. Disrespect.

Lauraa päiväunille nukuttaessa kirjoitan seuraavan blogitekstin ensimmäistä luonnosta. Ja mietin viikon ruokamenua. Tänään ainakin tehdään spagettia ja jauheliha-tomaattikastiketta tuoresalaatilla. Yhdelle päivälle on kanaruoka ja tuoresalaattia, toiselle riisipuuroa ja kiisseliä, jollekin päivälle myös jälkiruoka pannari, sitten vaikka perunoita ja uunimakkaraa porkkanaraasteella, jauhelihakeitto tai kasvissosekeitto. Tai molemmat. Karjalanpiirakoita pakkasesta voisi paistaa jollekin päivälle. Hyvä suunnitelma.

Loppupäivästä ei enää ahdista, koska olen tehnyt vain sellaisia asioita, joista tulee hyvä mieli ja olen siinä tiimellyksessä unohtanut miettiä niitä asioita, jotka ahdistaa. En tiedä saako tällä asialla kehua, mutta ei tämä kyllä mikään päivänselvyys olotilana ole minulle ollut yli kymmeneen vuoteen. Tämän päivän oppi itselleni on ollut, ettei mikään muutu, jos ei asioihin itse vaikuta. Omalla kohdallani se on vaatinut rohkeutta, jota en tiennyt minulla olevankaan. Rohkeutta kaatua eteenpäin, mutta hallitusti.

Vielä en ole löytänyt työtä peruuntuneen työharjoitteluni ajalle 21.11.2022-25.12.2022, mutta onhan tässä vielä aikaa. Tämä ei minua syystä tai toisesta ahdista yhtään. Olen luottavainen asioiden tapaan järjestyä. Palaan tuon ajankohdan jälkeen vielä takaisin ”omiin” töihini, paitsi jos on hyvä syy irtisanoutua. Voi kuitenkin olla, että joudun hoitotyötä vielä kevääseen asti tekemään. Jos Papu vain pysyy matkassa mukana ja äitiysloma huhtikuun tienoilla ajankohtaistuu, en aio äitiyslomalta palata vanhaan työhöni enää koskaan. Ja tässä kohdin sanon, että joskus voi sanoa – ei enää koskaan.

Illasta mies laittaa viestiä pohjoisesta. Hänen pitäisi viestin antaman tiedon mukaan myös ensiviikolla ajaa pohjoiseen töihin 2-3 päiväksi. Hänen piti olla jokatoinen viikko kotona Keski-Suomessa. Ei se nyt menekään niin. Taidan huomenna soittaa kiinteistövälittäjälle. Ei riitä, että yksin minä perheestä muutan elämää perheen eduksi ja parannan omaa hyvinvointiani ja toinen uhrautuu samaan aikaan työlleen kahta kauheammin. En olisi ikinä osanut kuvitella, että unelmahommieni lisäksi unelma kotini olisi Kemijärvellä hissitalon ylimmän kerroksen neliössä. Koska jos tästä talosta lähden, otan niin helpon elämän alleni kuin on mahdollista. Ja jos eläisin Lapissa, en minä omaa pihaa jäisi ihailemaan jos vieressä on tunturit ja Norjan vuonot!

Kiitos kun luit! ❤ Ja kiitos kaikille blogit.fi palvelussa blogin seuraamisen aloittaneille.