Äiti ei halua olla pois kotoa

Lapsieni lapsuudessa äiti oli arkipyhät, viikonloput ja joulut töissä.

Toivottavasti olen osannut tehdä arjesta juhlaa ja paljon hyviä muistoja. Lapsuus on vain kerran. Omassa lapsuudessani vanhemmat olivat kaikki juhlat ja lauantait kotona, mutta usein kännissä. Ehkä omien lapsieni lapsuus on kuitenkin ollut turvallisempi kuin oma lapsuuteni. Kai omista traumoistani johtuen haluaisin omien lapsieni saavan viettää parhainta mahdollista lapsuutta. Äidin poissaolo Jouluna ei minun laskuissa kuulu siihen. Ainakin se ahdistaa minua itseäni.

On taas viikko, kun saan nauttia oikein kunnolla elämästä like a real independent woman. Mies lähti tuttuun tapaan viikon työmatkalle Lappiin. Minun on määrä olla viikko 4-vuotiaan tytön, 13-vuotiaan tytön, kolmen koiran, kanin ja taloudenhoidon kanssa yksin. Ei tämä minua sinällään oikeastaan haittaa, saanhan olla sentään lasten kanssa kotona. Toisin kuin puoliso. Puusepälle ei nyt vain oikein ole pohjoisessa Keski-Suomessa osaamista vastaavaa työtä. Ja maksavatkin pohjoisessa enemmän.

Herätyskello soi maanantai aamuna klo 6.45. Pitkästä aikaa tuntuu siltä, että aamulla on kiva herätä ja olo on innokas aloittamaan uusi päivä. Tunne ei johdu siitä, että mies lähti työmatkalle vaan siitä, että saan tehdä enimmäkseen kivoja juttuja ja mielikuvitukseton hoitoalan opiskelu kohdallani on historiaa. Toivottavasti kohta koko ala. Mietin hetken kaikkia niitä protokollia ja ohjesääntöjä mitä työssäni on.. Minusta melkein kaikki luova toiminta on kivaa ja olen siinä parhaimmillani, ainakin omasta mielestäni ..mitä luovaa voin kirjoittaa nykyisessä työssäni? – Huoli- ja lastensuojeluilmoituksia ja työvuoronvaihto-kaavakkeita? Huomaan miten ahdistus nostaa päätään ja muistutan itseäni, että seuraavaan työvuoroon on onneksi vielä viisi päivää. – Ole hyvä ihminen nyt nämä päivät onnellinen ja tee mitä haluat, sanon ääneen itselleni ja vedän villasukat jalkaani. Niin aion tehdäkin.

Käytän koirat pikaisesti ulkona kylpytakki päällä. Ulkona on vielä aivan pimeää, ulkovalo jaksaa valaista vain pienen alan ulko-oven edestä. Koirat ovat toimissaan nopeita, asiaan vaikuttanee aamun – 8c raikas lämpötila.

– Älä ota niitä, älä ota niitä, muista, älä ota niitä, hoen mielessäsi laittaessani aamukahvia tippumaan. Terkkari ohjelmoi viime viikon äitiysneuvolakäynnillä (postaus raskauspäiväkirjaan työn alla) muutamia verikokeita. Sairastan kilpirauhasen vajaatoimintaa ja sen lääkitys tuplattiin heti kun tieto raskaudesta oli olemassa. Nyt tarkastellaan verikokeella, riittikö tuplaus, vai tarvitseeko lääkeannosta lisätä. Lääkettä ei saa ottaa verikoe aamuna, vaan vasta verikokeen jälkeen. Voinnin perusteella en osaa itse sanoa yhtään mitään. Hiuksia on lähtenyt kyllä aika paljon. Kilpirauhasen vajaatoiminta (hypotyreoosi) tyypillisesti pahenee odotusaikana ja vaatii tehostettua hoitoa. Näin oli edellisenkin lapsen odotuksen kohdalla.

Käyn laittamassa auton etukäteen käymään, koska kaikki sen ikkunat ovat umpijäässä. Molemmat tytöt tulevat kyytiin ja ajetaan vajaan 20 minuutin matka kylälle. Teini jää yläasteen pihalle ja minä ja Laura jatketaan kohti terveyskeskusta. Kello on noin yhdeksän aamulla.

Otan labran vuorolappuautomaatista vuorolapun. Sen vasemmassa laidassa on punainen rantu. Jonoa ei ole yhtään ja minut kutsutaan seuraavaksi sisälle. Ojennan vuoronumeron ja ajokortin ja huomautan vitsikkäästi, että vuorolappukoneesta taitaa loppua kohta ”kassanauha”. Olen jo aivan orientoitunut haaveideni myyjän työhön. Samanlaista punaista rantua on kyllä työntynyt EKG- ja ensihoitokertomus-tulostimistakin kilometritolkulla vuosien aikana. Jotenkin en vain tunne samaa positiivista haikua ja vitsikkyyttä niistä rannuista.

Laura (4v) tuijottaa lumoutuneena käsivarren laskimoverestäni täyttyviä näyteputkia. – Älä tule hoitajaksi, älä tule hoitajaksi, mietin. Vuorotyöni ja työvuorojen ylittymiset ovat varjostaneet lapsieni lapsuudet siihen malliin, että varmasti lapsistani ei aivan ensimmäisenä ole tulossa hoitajamitoituksen täyttäjiä. Kaikki ne joulupyhät, muut juhlapyhät, arkipyhät, syntymäpäivät ja perus lauantai-illat mitä olen ollut pois kotoa työn vuoksi.. Ahdistus vyöryy päälle taas ja yritän pyristellä siitä irti. Veriputket täyttyvät ja saan seuraavaksi pissapurkin käteeni. – Ei tarvii alapesua, muistuttaa laboratoriohoitaja. Kyseessä on raskausajan rutiini klamydiakoe. – Kiitos, vastaan ja lähden purkki kädessä tytön kanssa asiaa toimittamaan. Tytöltä meinaa tippua silmät päästä kun näkee minun pissaavan purkkiin. Nelivuotias ei kysy, enkä minä selitä.

Käydään Lidlissä. Viedään samalla takakonttiin unohtunut pullokassin sisältö pullokoneeseen, siinä on kaikki tyhjät saunalimpparipullot ja -tölkit koko syksyltä. Laurasta kone on mielenkiintoinen. – Mihin kaikki pullot menevät? Tarvitaan vain vähän itse ostoksia. Valkosipulia, lempparileipää, kauralettuja, varmuuden vuoksi iso bataatti kasvissosekeitto optioksi ja kassalta vielä kourallinen Twixin saksalaista halppisversioita. Annan pullonpalautuslapun myyjälle ja muutaman kolikon. Hymyilen. Halpa reissu tällä kertaa.

Kotona ollaan suurinpiirtein lounasaikaan. Syödään. Käyn laittamassa puulämmityskattilaan tulet. Kahdella pesällisellä talo pysyy lämpimänä 24h, sen jälkeen alkaa jäähtymään. Teen blogin sisältösuunnitelmaa ja kuvaan päivän arkivlogia ja editoin sen puolivalmiiksi, loppuklipit enää uupuvat. Tienaan päivän videolla takaisin Googlen mainosnäytöillä vähintään aamuisen kylällä käynnin aiheuttamat bensakulut ja kaupparahat. Sellaisen noin kympin verojen jälkeen. Joskus jopa kaksi.

Tyhjennän pyykkitelineen, luen hetken kirjaa ja teen villasukkaa. Julkaisen Ig-storyyn päivän ajatelmat siitä, miten iloinen olen että lopetin hoitoalan opiskelun ja kuinka olen taas oma itseni ja teen luovia hommia, joista niin kovin nautin. Ja vähän ansaitsenkin. Ig:ssä en ole vielä kertonut olevani raskaana. Youtubessa arkivlogissani ja täällä blogissa olen. Mittaan samalla kuinka moni tutuistani näitä medioitani seuraa. 😀 Ei kovinkaan moni. Disrespect.

Lauraa päiväunille nukuttaessa kirjoitan seuraavan blogitekstin ensimmäistä luonnosta. Ja mietin viikon ruokamenua. Tänään ainakin tehdään spagettia ja jauheliha-tomaattikastiketta tuoresalaatilla. Yhdelle päivälle on kanaruoka ja tuoresalaattia, toiselle riisipuuroa ja kiisseliä, jollekin päivälle myös jälkiruoka pannari, sitten vaikka perunoita ja uunimakkaraa porkkanaraasteella, jauhelihakeitto tai kasvissosekeitto. Tai molemmat. Karjalanpiirakoita pakkasesta voisi paistaa jollekin päivälle. Hyvä suunnitelma.

Loppupäivästä ei enää ahdista, koska olen tehnyt vain sellaisia asioita, joista tulee hyvä mieli ja olen siinä tiimellyksessä unohtanut miettiä niitä asioita, jotka ahdistaa. En tiedä saako tällä asialla kehua, mutta ei tämä kyllä mikään päivänselvyys olotilana ole minulle ollut yli kymmeneen vuoteen. Tämän päivän oppi itselleni on ollut, ettei mikään muutu, jos ei asioihin itse vaikuta. Omalla kohdallani se on vaatinut rohkeutta, jota en tiennyt minulla olevankaan. Rohkeutta kaatua eteenpäin, mutta hallitusti.

Vielä en ole löytänyt työtä peruuntuneen työharjoitteluni ajalle 21.11.2022-25.12.2022, mutta onhan tässä vielä aikaa. Tämä ei minua syystä tai toisesta ahdista yhtään. Olen luottavainen asioiden tapaan järjestyä. Palaan tuon ajankohdan jälkeen vielä takaisin ”omiin” töihini, paitsi jos on hyvä syy irtisanoutua. Voi kuitenkin olla, että joudun hoitotyötä vielä kevääseen asti tekemään. Jos Papu vain pysyy matkassa mukana ja äitiysloma huhtikuun tienoilla ajankohtaistuu, en aio äitiyslomalta palata vanhaan työhöni enää koskaan. Ja tässä kohdin sanon, että joskus voi sanoa – ei enää koskaan.

Illasta mies laittaa viestiä pohjoisesta. Hänen pitäisi viestin antaman tiedon mukaan myös ensiviikolla ajaa pohjoiseen töihin 2-3 päiväksi. Hänen piti olla jokatoinen viikko kotona Keski-Suomessa. Ei se nyt menekään niin. Taidan huomenna soittaa kiinteistövälittäjälle. Ei riitä, että yksin minä perheestä muutan elämää perheen eduksi ja parannan omaa hyvinvointiani ja toinen uhrautuu samaan aikaan työlleen kahta kauheammin. En olisi ikinä osanut kuvitella, että unelmahommieni lisäksi unelma kotini olisi Kemijärvellä hissitalon ylimmän kerroksen neliössä. Koska jos tästä talosta lähden, otan niin helpon elämän alleni kuin on mahdollista. Ja jos eläisin Lapissa, en minä omaa pihaa jäisi ihailemaan jos vieressä on tunturit ja Norjan vuonot!

Kiitos kun luit! ❤ Ja kiitos kaikille blogit.fi palvelussa blogin seuraamisen aloittaneille.

Oman elämäni toimitusjohtaja

Tie onneen? Olen kymmenkunta vuotta tehnyt niin kuin moni muukin. Käynyt tunnollisesti palkkatyössä. Opiskelin 13 vuotta sitten järkevän ammatin alalle, jolla riittää työtä. Sitä todella on riittänyt ja se on ollut vuorotyötä. Alkuun olin jopa innostunut työstäni ja halusin kehittää itseäni siinä ja kehityinkin.

Vuorotyö kuitenkin verotti jaksamista, eniten henkiseltä puolelta. Välillä olin äitiyslomalla ja taas palasin työelämään. Muu perhe tietysti elää 8-16.00 arkea, johon käännän omaa päivärytmiäni koko ajan. Lasten määrän kasvun myötä myös kotiarjen haasteet vuorotyön rinnalla kasvoivat ja vaatimukset vuosien mittaan jotenkin kertaantuivat. Vapaapäivät menivät toipuessa edellisistä työvuoroista ja vaelsin kuin zombi yrittäen selvityä lapsiperheen arjesta. Vapaiden jälkeen työaamuna ei ollut lainkaan levännyt olo, päin vastoin. Yritin syödä terveellisesti ja liikkua monipuolisesti.

Aloin mm. harrastamaan kestävyysjuoksua. Halusin kehittyä lajissa ja tavoitteeni oli puolimaratoni. Harrastus vaatii laadukkaan monipuolisen ravinnon säännöllistä syömistä ja säännöllistä harjoittelua. Mutta löinkin vain päätäni seinään ja sahasin omaa henkisen jaksamisen oksaani. Yhden 12h työvuoron, tai kahden, saati kolmen pitkän työvuoron jälkeen oloni ei ollut sellainen, että tekisi mieli juosta vaikka haluaisinkin. Työssä ateriavälit saattoivat venyä reilusti yli 6h, sen huomasi seuraavana päivänä olossa, juoksu ei vain kulje, jos elimistössä on energiavaje. Juoksukuntoni kärsi muutoinkin jos olin yli 2 päivää juoksematta. En palautunut työstä, enkä pystynyt kehittymään lajissa jota halusin harrastaa. En pystynyt edes ylläpitämään 5-10km juoksukuntoa. Surin päivästä toiseen, miten omaan elämäänsä voi näin tukehtua ja raahustin päivästä toiseen kuin varisparvi. Että tämmöstä tämä nyt vaan on. Tsemppejäkin sain, muillakin on vaikeaa.

Etsin tilanteesta helpostusta opiskelemalla. Ehkä jos opiskelisin ammattikorkeakoulututkinnon, voisin hakeutua vaikka päivätyöhön? Jäin 50% työajalle työstäni opiskelun vuoksi. Opiskelu kuitenkin tuntui 7kk jälkeen olevan bensaa helvetintulen liekkeihin. Enää minulla ei ollut aikaa itselleni, perheelleni, kodille, lemmikeille. Oli vain 50% työaika ja koulutehtävät ja niiden dead linet ja selkää tuijottava perhe. Olen paikalla, mutten läsnä. Älkää häiritkö. Tai no, mies on kotona vain joka toinen viikko tuijottamassa minun selkää.

Tätä tämä nyt olisi 3,5 vuotta. Mietin myös elämääni jos opiskelisin tutkinnon loppuun. Millaista se olisi? Olen jo nyt väsynyt kohtaamaan onnettomuuksia ja sairaskohtauksia. Ihmisiä äkillisissä elämäntilanteissa, joissa yht äkkiä kaikki onkin epävarmaa. Ahdistusta, murhetta, surua, menetyksiä, pitkiä kuntoutusjaksoja ja kroonista kipua. Ei, en minä halua enää tätä. Haluan nähdä iloisia elämäänsä tyytyväisiä ihmisiä, toiveikkuutta, uskoa huomiseen. Työpaikkaani hinkuaa enemmän työntekijöitä kuin paikkoja on auki, mun on nyt aika tehdä jotain muuta ja antaa tilaa jollekin, jolla on enemmän annettavaa. Ei se sen työn vika ole ettei se enää sovi minulle. Se voi sopia paremmin jollekin muulle.

Siitä päätös sitten syntyi. Alan oman elämäni toimitusjohtajaksi. Muutan kaiken. Peruin ensimmäisenä opiskelun. Minulla olisi ollut loppuvuodesta viiden viikon työharjoittelu ja olen ottanut työstäni opintovapaata. Etsin ja järjestelen muita töitä elämääni siksi aikaa. Lopulliset muutokset ei onnistu heti, mutta suunta on oikea. Oloni on nyt erittäin helpottunut ja toiveikas. Kun sulkee yhden oven, avautuu toinen sanotaan.

Lähetin toissapäivänä hakemuksen kaupanalan henkilöstöfirmaan työpaikkailmoituksen perusteella. Sain eilen vastauksen että he haluavat kuulla minusta lisää. Ihanaa! Ymmärtääkseni homma toimii niin, että voin valita työvuoroni. Tällainen oman elämän toimitusjohtajuus kuulostaa mahtavalta! Loppuosan ansioista toivon voivani tehdä moneen taipuvalla yrittäjyydelläni.

Uskon rehellisyyden itseä kohtaan olevan sekä onnellisuuden, että menestyksen pohja ja perusta. Ja ennenkaikkea rohkeus kaatua eteenpäin.

Perhe on mulle todella tärkeä. Pienin perheenjäsen on vielä todella pieni, ultrassa näkyvä epämääräinen pallero jonka sydän näkyi eilen rv 8 + 0 neuvolassa olemattomana pienenä värinänä. Minä en halua olla loppuun palanut äiti jo odotusaikana. Haluan nauttia elämästä, mutta sen eteen on tehtävä hieman hmmm.. ..töitä. Olen tekevä ihminen älkää ymmärtäkö väärin, tavoitteeni ei ole olla tekemättä mitään. Tavoitteeni on tehdä asioita, jotka eivät ole yhtä kärsimystä. Ajatuksissani on asiakaspalvelu, myynti ja markkinointi esimerkiksi. Vaikka myydä omia ajatuksiaan jos ei muuta. 😀

Millaisia jälkiä työelämä on sinuun jättänyt? Oletko joutunut tekemään suunnanmuutoksia ja oletko katunut vai tehnyt elämäsi parhaan ratkaisun?

Hyvää viikonloppua ja kiitos kun luit. ❤