elämää

Raskausviikot 12+0 – 13-6

/ Heidi Hämäläinen

Nuorin tyttäreni Laura (4v) oli niskaturvotusultrassa mukanani. Hänestä on hauskaa nähdä vauva ”lääkärin tietokoneen” näytöllä. Tyttö näki miten anturi laitettiin minun vatsan päälle ja vauvan muodot piirtyivät ultrakoneen näytölle. Kaipa hän tästä ymmärsi, että äidin mahassa on oikeasti vauva. Ultrasta seuraavana aamuna hän piirsi muotokuvan ultrakuvaa mallina käyttäen. ❤

Näillä kahdella raskausviikolla minulle annettiin raskausajan diabetes diagnoosi. Diagnoosin myötä olen pohtinut aiempia raskausdiabetes odotuksiani ja sitä miten kaikki oli ja meni silloin. Voisinko tehdä nyt jotain toisin? Näillä raskausviikoilla pääsin käymään myös nt-ultrassa. Stressiäkin on ollut, kerron siitä pyöritellen omanapanöyhtääni ihan urakalla tämän julkaisun loppupuolella stressi alaotsikon alla.

Raskausajan diabetes minulla

Tämä on kolmas kerta kun kuljen raskautta raskausdiabeteksen kanssa. Kertaakaan en ole ollut ylipainoinen ennen enkä jälkeen, enkä raskauden aikana. Olen ollut alle 30v, yli 30v ja nyt yli 40v. Kolmessa ensimmäisessä raskaudessani vuosina 2001, 2003 ja 2005 mitään sokereita ei koskaan testattu, eikä otettu puheeksikaan. Äidilläni ja isälläni ei vielä silloin ollut 2-tyypin diabetestä ja itse olin tuolloin alle 25v tai niillä main.

Sukurasite 2-tyypin diabetekselle geeneissäni on todella vahva. Myös 1-tyypin aikuisiällä puhjennutta diabetestä löytyy useammasta sukupuolvesta. Seurailen diabetestäni nyt säännöllisillä vs-mittauksilla kotona. Arvot eivät ole kertaakaan menneet kotimittauksissa yli, mutta rimaa hipoen ovat jääneet alle sallitun kylläkin.

Selvitin jo ennakkoon kokoiselleni sopivat ravintoainemäärät raskausajan ravitsemussuosituksia avuksi käyttäen. Tein valmiiksi suositusten mukaisen ravitsemussuunnitelman itselleni ja jollei se riitä, tarvitaan hyvän ruokavalion tueksi lisäksi lääkehoitoa. Jos arvot kotimittauksissa ylittyvät suosituksista useamman kerran, otan yhteyttä neuvolaan. En ole saanut yhtään mitään ravitsemusohjeita diabetekseni hoitoon. Välineet annettiin (tästä kerroin edellisessä julkaisussani) ja ohjeet milloin mittaan niillä, that’s all about it. On erittäin paljon mahdollista, että olen itse vain todella ennakoiva ”mulle kaikki tieto heti tänne nyt” ja neuvolassa tietoa ehkä halutaan antaa sitä mukaan kun tarvetta tulee.

Aiemmissa odotuksissa olen kuristanut hiilihydraattien saantia sitä mukaan, kun ne ovat vaikuttaneet haitallisesti verensokeriarvoihini. Tämä on toiminut verensokerin hallintaani kyllä, mutta samalla oma olo on ollut nuutunut, kun soluilla ei olekaan hiilihydraatteja käytettävissään. Ajattelunikin takkuaa, jos aivoilla ei ole hiilihydraatteja käytettävissään.

Painoni nousi Lauraa odottaessani n. 6kg (lähtöpaino oli 57kg). En laskenut tuolloin ravinnostani mitään muuta kuin hiilihydraatit. Minulla ei ollut ymmärrystä, eikä osaamista huomioida esim. kokonaiskalorien tarvetta ja merkitystä. Laura painoi vuonna 2018 syntyessään 2,9kg ja hänen sokerinsa roikkuivat muutaman päivän ennen kuin hänen oma insuliininerityksensä tasaantui tarvetta vastaavaksi. Tästä päättelen, että kuristamalla omat hiilihydraattini ruokavaliostani olen ollut itse aliravittu, eikä ravintoa ole riittänyt vauvallekaan. Sitä vain ihmeteltiin, miksiköhän vauva oli syntyessään niin pienikokoinen.

Hiilihydraatteja on kuitenkin ollut sen verran käytössä kaikesta niiden vähentämisestä huolimatta, ettei verensokerini ole ollut tasainen, vaan vauva on joutunut nostamaan omaa insuliinin eritystään, joka sitten on syntymän jälkeen ollut liian korkea tarpeeseen nähden. Aika sama tilanne oli vuonna 2009, jolloin hoidin raskausajan diabeteksessä verensokereitani samalla tavoin vähentämällä rajusti hiilareita. Lapsi (nykyinen 13v. teinityttöni) oli kuitenkin syntyessään yli kolmen kilon. Verensokerit laahasivat samalla tavoin muutaman päivän syntymän jälkeen kuin pikkusisaruksellaankin.

Tuolloinkin oma painoni nousi n. 6-7kg raskauden aikana, johonkin n. 63 kiloon. Olen viisastunut (omasta mielestäni) tässä aikain saatossa ja aion todellakin tällä kertaa ottaa insuliinit käyttöön, jos oma insuliininin tuotantoni ei riitä ja syödä hiilihydraatit suositusten mukaan. Jokainen raskausajan diabetes- ja diabeetikko ovat yksilöllisiä ja asiat ei mene näin tai vaikuta tismalleen samoilla tavoin. Älkää ajatelko kertomaani absoluuttisena yleistävänä totuutena. Asiat ovat vain minun kohdallani menneet näin.

Raskausajan diabetes ei ole mikään maailmanloppu, mutta se vaatii huomioita ja hoito on aina yksilöllistä / tarvetta vastaavaa. Ja raskauden jälkeen elämäntavoilla ihan todella iso merkitys terveyteen.

Nt-ultra

Niskaturvotusultra aikaa odottelin rv 8 lähtien postitse saapuvaksi kuin kuuta nousevaa, eikä se koskaan saapunut. Rv 12 lopulla kysyin neuvolasta neuvoja ja kävikin ilmi, ettei lähete äitiyspolille ollut koskaan terveyskeskuksen äitiysneuvolasta lähtenytkään. Sain tämän jälkeen parin päivän kuluttua puhelimeeni teksiviestin varatusta ajasta niskaturvotusultraan vuorokauden varoitusajalla. Eli sain tiedon ”tänään, että aika on huomenna”. Nt-ultra tehdään yleensä rv 10-12 seutuvilla. Minulle tämä tehtiin rv 13+1.

Onneksi olen omalla lomalla ja kalenterissani ei ollut esim. työvuoroja ja pääsin suht ongelmitta ultrassa käymään. Puoliso ei päivän varoitusajalla Kemijärveltä ultraan mukaan päässyt, mutta ehkä hän pääsee tammikuussa rakenneultraan mukaan. Laurallekaan minulla ei ollut mitään mahdollisuutta saada hoitoa järjestettyä. Onneksi Laura kuitenkin jaksoi suht reippaasti 250km / 7 h reissun keskussairaalaan. Vauva voi hyvin, kaikki mittaustulokset vaikuttivat normaalilta ja laskettu aika pysyi samana 31.5. Haaveilemani yhdistetyn nt-ultra ja shoppailureissun jouduin unohtamaan.

Laura katseli vauvan ääriviivoja ultrauskoneen näytöltä silmät suurina. Muistoksi saatiin taas ultrakuvia. Laura piirsi seuraavana aamuna ensimmäisen muotokuvan pikkusisaruksestaan. Se on ihan superihana. Taidan kehystää molemmat kuvat samoihin karmeihin.

Jäin miettimään sikiöseulaverikokeita. Ne olivat Lauran odotuksessa 2018 poikkeavat, mutta lapsivesi tutkimuksessa paljastui terveen tytön kromosomit. Olin tosi ahdistunut raskauden puoleen väliin asti, ennen kuin kaikki selvisi parhain päin. En tiedä haluanko enää samaa. Normaalit tulokset seulontatutkimuksista eivät takaa tervettä lasta. Poikkeavat tulokset ovat peruste jatkotutkimuksille. En taas yhtään tiedä miten tämän ajattelisin ilman että stressaan tästäkin. Taas.

Stressi

Kerroin nt-ultrauksessa lääkärille stressistä/ahdistuksesta/uupumisesta/kroonisesta huolesta joka minulla on nykyään vähän kaikesta. Mukana on työuupumusta vuosien ajalta, elämäntilanteen aiheuttamaa ahdistusta ja vaikka mitä. Taustoissani minulla on traumaattinen lapsuus alkoholistivanhempien lapsena, traumaattinen läheisen menetys, toksisia parisuhteita. Kaikki nämä ovat muovanneet minusta minut ja sen miten toimin missäkin tilanteessa. En osaa sanoa, onko stressini eskaloitunut raskaushormoonien kanssa vai olisiko tämä tapahtunut muutenkin.

Minulla on tarve tehdä ympäristöni mahdollisimman tasapainoiseksi ja rauhalliseksi, ennen kuin pystyn itse istumaan alas ja esim. syömään. Se luo minulle turvallisuuden tunnetta. Yritän minimoida kaiken tekemättömän pois, etten koe huonoa omaa tuntoa niiden tekemättömyydestä. Raskaana ollessa olen tavallista väsyneempi ja en aina jaksaisi tehdä kaikkea, mutta teen silti ja olen kahta uupuneempi.

Ennen aamupuuroani hoidan lapset, koirat ja kodin ja jopa tiskaan sen puurokattilan pois ennen kuin syön siitä kumoamani puuron lautaseltani. Huomaan olevani tähän toimintamalliini ja ajatteluuni väsynyt. Teen itse itselleni oman arkeni haastavaksi, jättämällä itseni kaikessa viimeiseksi ja parhaimmillaan kiukuttelen siitä, kun olen itse kaikessa viimeisenä ja enimmäkseen kaikki mitä teen on vain toisten miellyttämistä ja palvelemista ja minulle ei koskaan tehdä mitään.

Ja siis.. ..itsehän minä päätän näin toimia. 😀 Vaakakupin toisella puolella on kai kaikki eletyn elämän möröt, pelkään kai jossain alitajussani että jos en tee tätä ja tuota tulee jollekin paha mieli ja minä en jotenkin osaa kantaa toisten tunteita. Saatoin lapsena ajatella, että vahemmat joivat siksi jos en tehnyt jotain tietyllä tavalla. Nyt teen kaiken niin, että minkään suurennuslasin läpi toiminnassani ei muita kohtaan ole virheen virhettä. Tuntuu etten osaa rentoutua enää ollenkaan, tai ainakin vain ajoittain. Olen huolissani miten tämä kaikki stressaaminen ja ahdistus vaikuttaa sikiöön. Lääkäri otti kertomani vakavasti ja ehdotti äitiyspolin kautta lyhyt-terapiaa. Ei ehkä ihme.

Varattiin ensimmäinen aika terapiaan, joka on pari päivää ennen joulua. En ole koskaan käynyt terapiassa. Ne jotka tietävät terapiamahdollisuudestani ja eletystä elämästäni ovat tukeneet ja kannustaneet terapiaan, mutta itse en ihan täysin ole asiaan orientoitunut ja on todennäköistä että tulen perumaan koko terapian. Sinne on matkaa 125km suuntaansa ja en edes tiedä mitä muita maksuja siitä voi tulla. Minulla ei ehkä ole taloudellisesti varaa tähän terapiaan, varsinkaan kun olen tässä viisi viikkoa omalla lomalla palkatta. Lisäksi olen kuullut, että terapia voi myöhemmin vaikuttaa lainaturvaan (asuntolainan saamisen edellytys), henkivakuutuksen saantiin täysillä ehdoilla ja jopa joissakin tilanteissa vakuutuksista saataviin korvauksiin. Oikeastiko on näin!? Miten tässä uskaltaa mitään apua ottaa vastaan, jos se kääntyy myöhemmin itseäni vastaan. Jotenkin ihan tosi käsittämätön yhtälö, kun juuri tästä ajattelumallista itsessäni haluan päästä eroon. On ihan todella raskasta elää tällaisen ”kaikki voi olla uhka, enkä uskalla luottaa mihinkään, koskas se voi satuttaa minua” ajattelumallin kanssa.

Miten olen selvinnyt tähän asti?

Yritän nähdä kuitenkin arjessa kaunista kaikesta stresseistä ja traumoistani huolimatta. Näin olen selviytynyt tähänkin asti. Ehkä se vielä hetken toimii. En peru silti terapiaa (vielä).

Viikonloppuna vietettiin Lauran 4v synttäreitä. Siinä sai vähän ajatuksiaan pysymään tässä ja nyt, käsillä olevassa hetkessä, jossa kaikki on hyvin. Leivottiin piparit, täytekakku, korvapuustit, paistettiin coctailpiiratkat ja tehtiin munavoi – ihan itse koko perheen voimin. Mies osallistuu tosi mielellään myös leivontaan, kunhan vain on kotona. Oli kiva synttäriviikonloppu ja jäi kyllä hyvä mieli. Vieraina meillä oli Lauran mummo. Pienessä piirissä omalla porukalla herkuteltiin. Minäkin söin kakkua kohtuudella, eikä verensokerit nousseet liian ylös.

Joulun odotus alkoi virallisesti ensimmäisen adventtisunnuntain myötä. Kaivettiin vintiltä tontut ja olkipukit näkyville.

Kiitos kun luit. Jättäkää kommenttia mitä toivoisitte blogiini? Toivon itse, että saisin käännettyä kirjoituksiini enemmän lämpimän positiivisia viboja, nyt vaan on tuntunut että on ollut jotenkin ihan tosi haastavaa vähän kaikessa. Aina kuitenkin on mahdollisuus vaihtaa näkökulmaa. Valoa ja iloa meille kaikille. ❤ 🙂

Tässä linkki arkivlogiini niskaturvotusultra käynniltä.

Ja tässä linkki Lauran synttärivideoon:

Äiti ei halua olla pois kotoa

/ Heidi Hämäläinen

Lapsieni lapsuudessa äiti oli arkipyhät, viikonloput ja joulut töissä.

Toivottavasti olen osannut tehdä arjesta juhlaa ja paljon hyviä muistoja. Lapsuus on vain kerran. Omassa lapsuudessani vanhemmat olivat kaikki juhlat ja lauantait kotona, mutta usein kännissä. Ehkä omien lapsieni lapsuus on kuitenkin ollut turvallisempi kuin oma lapsuuteni. Kai omista traumoistani johtuen haluaisin omien lapsieni saavan viettää parhainta mahdollista lapsuutta. Äidin poissaolo Jouluna ei minun laskuissa kuulu siihen. Ainakin se ahdistaa minua itseäni.

On taas viikko, kun saan nauttia oikein kunnolla elämästä like a real independent woman. Mies lähti tuttuun tapaan viikon työmatkalle Lappiin. Minun on määrä olla viikko 4-vuotiaan tytön, 13-vuotiaan tytön, kolmen koiran, kanin ja taloudenhoidon kanssa yksin. Ei tämä minua sinällään oikeastaan haittaa, saanhan olla sentään lasten kanssa kotona. Toisin kuin puoliso. Puusepälle ei nyt vain oikein ole pohjoisessa Keski-Suomessa osaamista vastaavaa työtä. Ja maksavatkin pohjoisessa enemmän.

Herätyskello soi maanantai aamuna klo 6.45. Pitkästä aikaa tuntuu siltä, että aamulla on kiva herätä ja olo on innokas aloittamaan uusi päivä. Tunne ei johdu siitä, että mies lähti työmatkalle vaan siitä, että saan tehdä enimmäkseen kivoja juttuja ja mielikuvitukseton hoitoalan opiskelu kohdallani on historiaa. Toivottavasti kohta koko ala. Mietin hetken kaikkia niitä protokollia ja ohjesääntöjä mitä työssäni on.. Minusta melkein kaikki luova toiminta on kivaa ja olen siinä parhaimmillani, ainakin omasta mielestäni ..mitä luovaa voin kirjoittaa nykyisessä työssäni? – Huoli- ja lastensuojeluilmoituksia ja työvuoronvaihto-kaavakkeita? Huomaan miten ahdistus nostaa päätään ja muistutan itseäni, että seuraavaan työvuoroon on onneksi vielä viisi päivää. – Ole hyvä ihminen nyt nämä päivät onnellinen ja tee mitä haluat, sanon ääneen itselleni ja vedän villasukat jalkaani. Niin aion tehdäkin.

Käytän koirat pikaisesti ulkona kylpytakki päällä. Ulkona on vielä aivan pimeää, ulkovalo jaksaa valaista vain pienen alan ulko-oven edestä. Koirat ovat toimissaan nopeita, asiaan vaikuttanee aamun – 8c raikas lämpötila.

– Älä ota niitä, älä ota niitä, muista, älä ota niitä, hoen mielessäsi laittaessani aamukahvia tippumaan. Terkkari ohjelmoi viime viikon äitiysneuvolakäynnillä (postaus raskauspäiväkirjaan työn alla) muutamia verikokeita. Sairastan kilpirauhasen vajaatoimintaa ja sen lääkitys tuplattiin heti kun tieto raskaudesta oli olemassa. Nyt tarkastellaan verikokeella, riittikö tuplaus, vai tarvitseeko lääkeannosta lisätä. Lääkettä ei saa ottaa verikoe aamuna, vaan vasta verikokeen jälkeen. Voinnin perusteella en osaa itse sanoa yhtään mitään. Hiuksia on lähtenyt kyllä aika paljon. Kilpirauhasen vajaatoiminta (hypotyreoosi) tyypillisesti pahenee odotusaikana ja vaatii tehostettua hoitoa. Näin oli edellisenkin lapsen odotuksen kohdalla.

Käyn laittamassa auton etukäteen käymään, koska kaikki sen ikkunat ovat umpijäässä. Molemmat tytöt tulevat kyytiin ja ajetaan vajaan 20 minuutin matka kylälle. Teini jää yläasteen pihalle ja minä ja Laura jatketaan kohti terveyskeskusta. Kello on noin yhdeksän aamulla.

Otan labran vuorolappuautomaatista vuorolapun. Sen vasemmassa laidassa on punainen rantu. Jonoa ei ole yhtään ja minut kutsutaan seuraavaksi sisälle. Ojennan vuoronumeron ja ajokortin ja huomautan vitsikkäästi, että vuorolappukoneesta taitaa loppua kohta ”kassanauha”. Olen jo aivan orientoitunut haaveideni myyjän työhön. Samanlaista punaista rantua on kyllä työntynyt EKG- ja ensihoitokertomus-tulostimistakin kilometritolkulla vuosien aikana. Jotenkin en vain tunne samaa positiivista haikua ja vitsikkyyttä niistä rannuista.

Laura (4v) tuijottaa lumoutuneena käsivarren laskimoverestäni täyttyviä näyteputkia. – Älä tule hoitajaksi, älä tule hoitajaksi, mietin. Vuorotyöni ja työvuorojen ylittymiset ovat varjostaneet lapsieni lapsuudet siihen malliin, että varmasti lapsistani ei aivan ensimmäisenä ole tulossa hoitajamitoituksen täyttäjiä. Kaikki ne joulupyhät, muut juhlapyhät, arkipyhät, syntymäpäivät ja perus lauantai-illat mitä olen ollut pois kotoa työn vuoksi.. Ahdistus vyöryy päälle taas ja yritän pyristellä siitä irti. Veriputket täyttyvät ja saan seuraavaksi pissapurkin käteeni. – Ei tarvii alapesua, muistuttaa laboratoriohoitaja. Kyseessä on raskausajan rutiini klamydiakoe. – Kiitos, vastaan ja lähden purkki kädessä tytön kanssa asiaa toimittamaan. Tytöltä meinaa tippua silmät päästä kun näkee minun pissaavan purkkiin. Nelivuotias ei kysy, enkä minä selitä.

Käydään Lidlissä. Viedään samalla takakonttiin unohtunut pullokassin sisältö pullokoneeseen, siinä on kaikki tyhjät saunalimpparipullot ja -tölkit koko syksyltä. Laurasta kone on mielenkiintoinen. – Mihin kaikki pullot menevät? Tarvitaan vain vähän itse ostoksia. Valkosipulia, lempparileipää, kauralettuja, varmuuden vuoksi iso bataatti kasvissosekeitto optioksi ja kassalta vielä kourallinen Twixin saksalaista halppisversioita. Annan pullonpalautuslapun myyjälle ja muutaman kolikon. Hymyilen. Halpa reissu tällä kertaa.

Kotona ollaan suurinpiirtein lounasaikaan. Syödään. Käyn laittamassa puulämmityskattilaan tulet. Kahdella pesällisellä talo pysyy lämpimänä 24h, sen jälkeen alkaa jäähtymään. Teen blogin sisältösuunnitelmaa ja kuvaan päivän arkivlogia ja editoin sen puolivalmiiksi, loppuklipit enää uupuvat. Tienaan päivän videolla takaisin Googlen mainosnäytöillä vähintään aamuisen kylällä käynnin aiheuttamat bensakulut ja kaupparahat. Sellaisen noin kympin verojen jälkeen. Joskus jopa kaksi.

Tyhjennän pyykkitelineen, luen hetken kirjaa ja teen villasukkaa. Julkaisen Ig-storyyn päivän ajatelmat siitä, miten iloinen olen että lopetin hoitoalan opiskelun ja kuinka olen taas oma itseni ja teen luovia hommia, joista niin kovin nautin. Ja vähän ansaitsenkin. Ig:ssä en ole vielä kertonut olevani raskaana. Youtubessa arkivlogissani ja täällä blogissa olen. Mittaan samalla kuinka moni tutuistani näitä medioitani seuraa. 😀 Ei kovinkaan moni. Disrespect.

Lauraa päiväunille nukuttaessa kirjoitan seuraavan blogitekstin ensimmäistä luonnosta. Ja mietin viikon ruokamenua. Tänään ainakin tehdään spagettia ja jauheliha-tomaattikastiketta tuoresalaatilla. Yhdelle päivälle on kanaruoka ja tuoresalaattia, toiselle riisipuuroa ja kiisseliä, jollekin päivälle myös jälkiruoka pannari, sitten vaikka perunoita ja uunimakkaraa porkkanaraasteella, jauhelihakeitto tai kasvissosekeitto. Tai molemmat. Karjalanpiirakoita pakkasesta voisi paistaa jollekin päivälle. Hyvä suunnitelma.

Loppupäivästä ei enää ahdista, koska olen tehnyt vain sellaisia asioita, joista tulee hyvä mieli ja olen siinä tiimellyksessä unohtanut miettiä niitä asioita, jotka ahdistaa. En tiedä saako tällä asialla kehua, mutta ei tämä kyllä mikään päivänselvyys olotilana ole minulle ollut yli kymmeneen vuoteen. Tämän päivän oppi itselleni on ollut, ettei mikään muutu, jos ei asioihin itse vaikuta. Omalla kohdallani se on vaatinut rohkeutta, jota en tiennyt minulla olevankaan. Rohkeutta kaatua eteenpäin, mutta hallitusti.

Vielä en ole löytänyt työtä peruuntuneen työharjoitteluni ajalle 21.11.2022-25.12.2022, mutta onhan tässä vielä aikaa. Tämä ei minua syystä tai toisesta ahdista yhtään. Olen luottavainen asioiden tapaan järjestyä. Palaan tuon ajankohdan jälkeen vielä takaisin ”omiin” töihini, paitsi jos on hyvä syy irtisanoutua. Voi kuitenkin olla, että joudun hoitotyötä vielä kevääseen asti tekemään. Jos Papu vain pysyy matkassa mukana ja äitiysloma huhtikuun tienoilla ajankohtaistuu, en aio äitiyslomalta palata vanhaan työhöni enää koskaan. Ja tässä kohdin sanon, että joskus voi sanoa – ei enää koskaan.

Illasta mies laittaa viestiä pohjoisesta. Hänen pitäisi viestin antaman tiedon mukaan myös ensiviikolla ajaa pohjoiseen töihin 2-3 päiväksi. Hänen piti olla jokatoinen viikko kotona Keski-Suomessa. Ei se nyt menekään niin. Taidan huomenna soittaa kiinteistövälittäjälle. Ei riitä, että yksin minä perheestä muutan elämää perheen eduksi ja parannan omaa hyvinvointiani ja toinen uhrautuu samaan aikaan työlleen kahta kauheammin. En olisi ikinä osanut kuvitella, että unelmahommieni lisäksi unelma kotini olisi Kemijärvellä hissitalon ylimmän kerroksen neliössä. Koska jos tästä talosta lähden, otan niin helpon elämän alleni kuin on mahdollista. Ja jos eläisin Lapissa, en minä omaa pihaa jäisi ihailemaan jos vieressä on tunturit ja Norjan vuonot!

Kiitos kun luit! ❤ Ja kiitos kaikille blogit.fi palvelussa blogin seuraamisen aloittaneille.