Nykyelämän Jane Austinit

Nykyelämän Jane Austinit

Haukkasin omenaa, join teetä ja luin muutaman sivun kirjaa. Hiljaa hymyilin lauseille ”..toivon suotuisaa tulevaisuutta toiveillesi” ja ”..hänellä ei ollut taipumuksia kotitöihin.” Nämä virkkeenpätkät on Jane Austinin (1775-1817) tuotannosta, joka kertoo englantilaisen keskiluokan elämästä. Tykkään tuosta hienostuneesta satiirisesta kielenkäytöstä aivan mahdottoman paljon. Koen, että oma ajatteluni on rikkaampaa, jos edes vähän luen siitä miten muut ajattelee. Oli se sitten fiktiivistä tai faktaa. Tekstin vaikuttavuus minuun on vielä suurempaa, jos huomaan että lähes 200 vuotta sitten on ollut samankaltaisia tilanteita kuin itselläni tässä päivässä, mutta niistä puhuttiin ja niitä käsiteltiin eri tavoin.

En muista koskaan kuulleeni yli 40 vuoden aikana oikeassa elämässä kenenkään puhuneen Jane Austinin tavoin. Nykyään kielenkäyttö tuntuu töksähtelevältä ja harkitsemattomalta ja melkein 200 vuotta vanhan romaanin rivit tuntuu kuin söisin hienoa belgialaista suklaata. Kielivarastot vaikuttavat nykyään toisinaan köyhiltä ja sen mitä kuulee, vaivaa sanahelinää toisinaan yleinen asianpuute. Itseäni vaivaa sama ilmiö, en ole sen parempi kielenkäyttäjä nyky yhteiskunnassa. Tämä on trendi, mutta en haluaisi asian olevan näin.

Eräässä kirjassa, joka käsitteli lukemisen taitoa (Lukemisen voima, Vesa Sisättö) käsiteltiin ihmisten nykyisiä lukutottumuksia. Siinä annettiin ymmärtää suora syy-seuraussuhde, jonka lukemisen niukkuus aiheuttaa. Sanavarastot köyhtyy, kielenkäytön taito laiskistuu. Lasten puhe viivästyy ja yleinen koulumenestys heikkenee, kun kotona ei ole ollut yhtään fyysistä kirjaa. Kirjojen lukeminen tiedon lähteenä on ajan saatossa menettänyt merkityksen ja vastaus kaikkeen löytyy Googlesta. Ihmisten tyhmyys on vain sähkökatkon päässä. Näin asian ymmärsin. Niin se myös on. Kirjassa kerrottiin myös tutkimusten osoittaneen, ettei äänikirjan kuuntelu opeta ihmistä aivan samoin kuin itse lukemalla. Toki äänikirjat on kuin taivaan lahja lukihäiriöisille, mutta tosi kuitenkin on, että äänikirjaa lukiessa ei pysty ajattelemaan juuri kuulemaansa painamatta pausea, ennen kuin jo seuraava asia puskee korvista sisään. Kirjaa lukiessa lukemisen voi pysäyttää, ennen tehtiin jopa merkintöjä sivujen reunaan kun asiaa haluttiin omaksua syvemmin.

Asioita, kaikkia asioita, kuvailtiin ennen sanoin enemmän. Naiset kirjoittivat (siitä asti kun kirjoitus- ja lukutaito olivat yleisiä) kirjeitä ja päiväkirjoja päiviensä kulusta. Ei ollut muuta tapaa tallentaa iloja, huveja ja kauniita vaatteita jotka voitaisiin muistaa myöhemmin. Sanat valittiin tarkkaan ja kuvailut asioista tehtiin täsmällisesti. Samaa tehdään edelleen, tavallaan, mutta nyt meillä on Instagram ym. Päiväkirjamaisesti ladataan someen kuvia, mutta koska jokainen voi itse katsoa kuvaa, ei kannata sanojaan liiemmälti tuhlata. #ihana #uudetvaatteet #kampaajalla #uudethiukset #lahjarakkaalta yms riittää. Todella tylsää minusta.

En väitä julkaisijaa laiskaksi julkaisijaksi, jos hän ei kovin täsmällisesti kuvaile omin sanoin hetkiensä kulkua. Se on ajanhenki. Lukijalla on yhtä kiire. Ellei julkaisija ole todella kiinnostava ja lukija / seuraaja halua ehdottomasti käsitellä joka ikistä sanaa, jonka julkaisija on kirjoittanut, menee sanailut kuin kuuroille korville. Itsestäni kuitenkin tuntuu, että kun kuitenkin silmäilen Ig-päivityksistä ensimmäiset sanat ja jos ne millään tapaa herättää huomioni, luen loppuun asti. Toivoisin, että some-julkaisuissa olisi nykyään enemmän entisaikojen Jane Austineita ja vähempi pelkkiä hästäkejä, vaikka kuva olisikin todella hieno.

Entisaikojen käytöstavat, jolloin vanhempia odotettiin kunnioitettavan, eivät antaneet myöten lasten vastata kysymykseen mitä haluaisit syödä – ihan sama tai emmä tiedä. Asiakas kääntyi arvokkaasti ja hiljaa kannoillaan, jos koki vääryyttä, eikä huudeltu tiskin yli haista sinä kuule v*ttu. Vanhemmat ihmiset päästettiin ovista ensin ja nuorempi tervehti ensin vanhempaa. Noh, ennen oli ennen ja nyt on nyt. Moni asia toki on paremmin kuluvassa ajassa. En kuitenkaan ole varma, onko ollut järkevää aivan kaikesta soveliaisuudesta luopua ja onni, että nykyelämän Jane Austinejakin kuitenkin edelleenkin löytyy ja toivon, että he jaksavat pitää kielenkantansa liikkeessä.

Mukavaa ja kielirikasta Sunnuntaita. 🙂