Paljon puhutaan somevaikuttajista. Jokainen jolla on somekanava ja siellä yleisö on somevaikuttaja. Toisilla on enempi näkyvyyttä kuin toisilla ja seuraajamäärät monesti arvottavat vaikuttajan ”vaikutusvallan”. En tarkoita tässä nyt kuitenkaan somevaikuttamista, enkä itse somen sisältöjä ja mitä siellä sanotaan. Katson asiaa jälleen kerran tekijän näkökulmasta. Että mitä se somen tekeminen on – ainakin minulle.

Joulua välipäivinä pois pöydiltä kerätessäni olen mietiskellyt tulevaa vuotta ja ajan käyttöäni. Olen koko joulun ajan ollut parhaani mukaan perheelleni läsnä. Aistia aivan kaikessa rauhassa ympäristöäni ja siinä tapahtuvia asioita ja olla kertomatta niistä kenellekään. Tämähän on kai ihmiselle normaali olotila. Mutta eihän mun olotila ole ollut tuollainen vuosiin? Onkohan tässä nyt jotain mitä haluaisin ja voisin tehdä erilailla? No on. Instagram.

Tuo pirulainen joka on vallannut elämäni, tuo johon herkästi jaan koko elämäni. Aluksi se oli muutama julkaisu viikossa. Sitten ne keksivät reilu neljä vuotta sitten story-ominaisuuden. Sitten tuli lisäksi reelssit. Ei näitä kaikkia mahdollisuuksia oikein ehdi käyttämään. Kun ottaa huomioon, että pitäisi elää ihan oikeaa perheenäidin arkeakin.

Storyt

Aamun ensihetket ja fiilikset, lounas, päiväunet, shoppailureissu, uudet vaatteet sovituskopissa, säät, renkaanvaihdot, ulkoilut, päivällinen, auringonlasku, iltapala, revontulet, kaikenlaiset kahvikupit, juhannuskokko, tarjoukset, menemiset ja tulemiset, lasten ja lemmikkien toilailut, naapurin lehmät. Haaveet ja pettymykset. Olen ollut somessa todella avoin kaikesta mitä teen, mitä näen ja ei oikeastaan edes ole ollut sellaista asiaa, ajatusta tai mielentilaa josta en ensitöikseni olisi storyssä maininnut about sekunnin harkinta-ajalla. Story on ollut kuin hyvä ystävä jolle kertoa kaikki.

Opetin itse itseni melko alkuvaiheessa storyn käyttööntulon jälkeen tuottamaan sinne säännöllisesti sisältöä. Koin sen jossain vaiheessa lähes velvollisuudekseni. Sisältöä odotettiin ja sitä osattiin odottaa. Olin silloin n. 35v. Olin jopa edellisen kotikaupunkini somelähettiläs kuntamarkkinoinnissa. Hiljalleen vuosien aikana tämä ”velvollisuus” täyttää storyä alkoi kuitekin tuntumaan riippakiveltä, jota kannoin älylaitteen muodossa mukanani.

Nyt kun ihan todella moni on ottanut storyn haltuun ja tekevät aktiivisesti storyynsä sisältöä, olen huomannut, että sen lisäksi että huomioni on enimmäkseen oman storyn sisällöntuotossa, ei aikani eikä mielenkiintoni riitä enää seuraamaan seurattavieni storyjä. Eihän tässä ole mitään järkeä. Lapseni katselee vieressäni padia ilmeettömänä kun minä taistelen storyn sommitelmaa paikoilleen perunoiden kiehuessa ihan kohta yli ja siinä se oikea elämä ikäänkuin vain vilisee ohitseni, vaikka kuinka yritän juuri siitä storyni kautta kertoa. Ei se vaan toimi niin. Oikea elämä kärsii aina, jos sitä katsoo linssin läpi. Ei voi olla aidosti läsnä ja dokumentoida asioita yhtäaikaa. En minä ainakaan voi.

Storyt ovat niiden tekemisen ja julkaisemisen lisäksi sosiaalista vuorovaikutusta. Kun storyyn laittaa jotakin, antaa se usein myös takaisin. Tulee reaktioita ja tulee kommentteja. Kaikkeen pitäsi kohteliaasti myös reagoida jotenkin. Kyllä tuosta ihan päivätyön itselleen saa jos haluaa. Se mikä ei näy kaikille storyjen katsojille on taustatyö jota sisältöjen takana on. Kuvien ottaminen, sommitelut, tekstin lisäykset ja mitä hilavitkuttimia ja linkkejä stooriinsa nyt haluaa lisätäkään. Sitten tulee lisäksi jäljestä päin se mahdollinen keskustelu seuraajien kanssa.

Mulle nyt kuitenkin tämä show riittää.

Uuden vuoden lupaus

Yks kaks vain päätin, että en enää käytä storyä. Ollenkaan. En tee sinne sisältöä, enkä katso muidenkaan storyjä. Olen nähnyt aikaa ja vaivaa rakentaakseni Instagram-tilistäni yli tuhannen seuraajan somekanavan ja olen jotenkin kuvitellut, että jos en koko ajan tuota sinne jotain kaikilla mahdollisilla tavoilla, menee tekemäni ”työ” hukkaan. Siis mikä ihmeen työ? Ja mitä sitten?Instagram ei ole tuonut minulle pennin latia tuloja, mutta on kyllä vienyt aikaani järjettömän määrän. Ainut joka on hyötynyt somen käytöstäni on Instagram ja mainostajat siellä.

Insta on tunnettu kauneusihanteista ja kiiltokuvaelämästä. Itse yli 4-kymppisenä keskinkertaisella hiljalleen rapistuvan naisen naamallani en aivan ole sellainen ihanne seurattava, enkä niin liioin kiinnostava yhteistyökumppani mainostajille. Ehkä tämä sitten on iän tuomaa vahvuutta olla menemättä valtavirran mukana, vaan vähän kyseenalaistaa sitä. Päätin siis olla olematta enää sosiaalisen median tusina-sisällöntuottaja-renki ja panostan jatkossa ennemmin laatuun kuin määrään.

Aidosti läsnä olluista hetkistä on kaiken kaikkiaan helpompi ammentaa laadukasta sisältöä niin someen kuin blogiinkin. En aio enää vastata kaikkiin mahdollisuuksiin joita some antaa. Tämä on oikeus, ei ne kaikki mahdollisuudet mihinkään velvoita vaikka ne olemassa onkin.

Tein Instaan aiheesta julkaisun, jossa kerroin seuraajilleni etten halua enää käyttää story-ominaisuutta ajankäytöllisistä syistä ja että teen silti jatkossa tavallisia julkaisuja. Sain tällä julkaisulla tykkäyksiä enemmän kuin yhdelläkään julkaisulla koko vuonna! Jos minä olen kokenut riittämättömyyttä tyydyttääkseni Instagramin mahdollista suosiollisuutta näkyvyyden suhteen, on siinä samassa laivassa myös matkustajat, jotka kokevat ihan samaa riittämättömyyttä siitä ettei kaikkea vaan mitenkään ehdi näkemään. Eli, kun lopetan storyt, säästän myös seuraajieni aikaa.

Somella on hyvätkin puolensa, eikä se ole läpeensä paha. Yritän löytää itselleni sen käytöstä kultaista keskitietä kääntymättä kokonaan pois tieltä.

Tämä on uudenvuoden lupaukseni. Vähempi somea, enempi pikkasen parempaa elämää. Storyn lopettamisen lisäksi minulle jää silti silti tämä blogi ja Youtube kanava. Facebookiin menee samat julkaisut kuin instaankin. Tiktok tilini on täysin turhake.

Minkälainen suhde sulla on somen kanssa?

Kiitos kun luit ❤