Vanhemmuus ja vuorotyö. Ei toimi meillä.

Sunnuntai oli vapaapäivä. Makustelin sohvan nurkassa kutimien kanssa, että mitä kaikkea ihanaa teenkään tulevan viiden viikon aikana. Oma loma alkaa vihdoinkin. Kauas pois vuorotyön kurituksesta. Henkinen helpotus on valtava.

Tein sunnuntaina tulevalle viikolle to do-listaa. Lauralla on seuraavan viikon sunnuntaina 4v syntymäpäivät. Pitää ostaa uusi kakkuvuoka ja tehdä täytekakkuun pohja hyvissä ajoin valmiiksi. Tietysti koristeet on myös mietittävä. Ja lahjat! Mies tulee myöhään perjantai iltana reissutöistä kotiin, jätän synttäreitä edeltävälle lauantaille enää mahdollisimman vähän leivottavaa.

Huomasin myös kalenteristani, että tällä viikolla (47.) vietetään mielenterveysviikkoa. Sitä on vietetty jo vuodesta 1974 alkaen. Hymähdin. – Tämähän sopii. Juuri mielenterveyssyistähän minä omalle lomalle olen jäänytkin. Hyvä teemaviikko! Somessa nousi keskustelua nuorten hyvinvoinnista Äidin puheenvuoron Inarin aloitteesta. Kirjoitin hänen julkaisun kommenttikenttään miten olen huolissani samasta asiasta ja että olen vanhempana kyseenalaistanut myös omia ratkaisujani ja niiden vaikutuksia omien lasteni hyvinvointiin. Nuorten huonoon oloon on syitä yhtä monta kuin on nuortakin.

Selkeitä havaittavia ongelmia voivat olla esim. kotona olevat päihdeongelmat yms. Harva kuitenkaan puhuu työssäkäynnin aiheuttamista ongelmista. Työssäkäynti on yhteiskunnassamme niin yleisesti hyväksyttyä, että eihän se voi väärin olla. Minä kuitenkin puhun juuri tästä.

Miten voin olla hyvä äiti, kun olen vuorotyössä hoitoalalla, jossa minulla on yksi la-su viikonloppu vapaata kahdeksaa viikkoa kohden. Toisin sanoen, minulla on ollut yksi la-su viikonloppu vapaata kahta kuukautta kohden, kahdeksan vuoden ajan (miinus vuosilomat ja yksi äitiysloma) vuorotyöni vuoksi (ja nyt on vielä pakkolaitkin!). En halua pitää neli-vuotiasta 13 tuntia päivässä hoidossa (puolison ollessa reissutöissä) ja kuunnella pitkän hoitopäivän aiheuttamaa itkuisuutta seuraavana yönä ( ja ne peijjakkaat vuorohoidossa avoimesti epäilevät, että saatan käyttää vuorohoitopaikka väärin / huvikseni pitäisin lasta hoidossa). En halua että koululainen pohtii yksin viikonloppuisin koulu- tai muitakaan asioitaan ilman äidin tukea, kun olen melkein aina viikonloput töissä tai vähintään osan viikonlopusta töistä. Nyt tämä saa r i i t t ä ä. Motini hoitotyöhön on nolla, koska en pysty edes omistani huolta pitämään! ..työni vuoksi.

Oma loma alkoi.

Heräsin aamulla rentona oman lomani ensimmäiseen maanantaihin. Olotilani oli harvinaisen neutraali. Yleensä olen aamuisin ollut joko tosi hyvällä tuulella tai tosi huonolla tuulella. Molempiin tuuliin liittyy korkeat kierrokset ja tarve tehdä tuhat asiaa yhtäaikaa, jotta kaiken ehtii tehdä ennen kuin seuraava työpäivä taas koittaa, vaikka oikeasti on niin uupunut edellisistä työvuoroista, että nippa nappa jaksaa tehdä välttämättömät kotityöt kunnialla ja oikeasti haluaisi vain palautua ja levätä eikä tehdä yhtään mitään, että jaksaa taas seuraavat työvuorot. Kiireen tuntu ja stressi ovat olleet perustuntemuksiani hyvin, hyvin pitkään. Tänä aamuna näin ei kuitenkaan ollut.

Sain aikaiseksi todella monta asiaa aamupäivän aikana ilman kiirehtimistä, jopa enemmän kuin normaaliin tapaani kiirehtimällä. Pystyin keskittymään yhteen asiaan kerrallaan ja toimimaan johdonmukaisesti. Olin ihan jopa tekemisissäni läsnä ja pystyn muistamaan kaiken tekemäni. En säntäillyt edestakaisin ja tarttunut epämääräisesti ja impulsiivisesti kaikkeen mahdolliseen ja unohtanut puolia asioista, jotka jossain välissä aloitin. Minulle tuli rauhallisesta aikaansaamisesta entistä parempi mieli. Puukattilassa ja leivinuunissa oli tulet heti aamusta, toivotin hyvää koulupäivää koulukyytiin kiirehtivälle teinille, tein Lauralle aamiaisen, kävin suihkussa, suunnittelin päivälliseksi uuniriisipuuron leivinuunin lämmössä, pesin pyykkiä koneellisen.

Mieliala laski kuitenkin aamu kymmenen jälkeen kuin lehmän häntä ylä-asteelta tulleeseen terkkarin puheluun. – Tyttärelläsi särkee pää ja on huono olo, tule hakemaan. Ja minä hain. Juuri kun aamun puuhastelujen jälkeen aioin istahtaa glögimukin kanssa sohvan nurkkaan tekemään isännälle villasukkia. En tiennyt mitä ajatella. En osaa tehdä enää enempää ja paremmin. Riittämättömyyden tunne tuli ja oli läsnä ja vahva. Ihan kaikkeen oma lomani ei ainakaan ensimmäisenä päivänä näköjään auta.

Mitä teinille tapahtui kotiulko-oven sulkemisen jälkeen ja terkkarin puhelun välillä? En pysty vaikuttamaan tähän mitenkään. Hyvällä omallatunnolla pystyin ajattelemaan, että en missään nimessä ole toiminut ainakaan väärin. Olen nyt ja tulen olemaan siellä missä minua eniten kaivataan. Eli kotona. Se mikä tapahtuu kodin ulkopuolella, ei oikein ole minun hallinnassani. Vai onko? Oliko tämä viimeisten kahden työvuoroni aiheuttamia mielipahan rippeitä?

Hain teinin koulun pihasta kyytiin ja hain samalla kaupasta kotiin ruokatäyttöjä. En tietenkään muistanut ostaa kaupasta mitään nelivuotiaan synttärikakkuun littyvää, koska olin hieman tilanteesta tolaltani. Keskustelin teinin kanssa kotimatkalla, josko näistä epämääräisistä ja suht usein ilmaantuvista oireista ja kiputiloista kannattaisi pitää päiväkirjaa? Milloin oireet alkavat ja milloin ne loppuvat? Ehkä sieltä jokin selittävä tekijä löytyy johon voisi puuttua. Näitä on nimittäin lähes viikottain. Yleensä niitä tulee sen ajanjakson jälkeen, kun olen ollut paljon töissä. Ja ne menevät useimmiten ohi keskustelemalla ja hyvällä aterialla. Tänään tuo ateria oli rakkaudella leivinuunissa muhinut uuniriisipuuro ripauksella kanelia ja vaniljakastiketta.

Niin minä olin ollut työssä nytkin, perjantaina normaalin 12h ensihoitovuoron ja lauantaina toisen moisen aamusta-iltaan vuoron perään. Kaksi tälläista 12h ”päivävuoroa” tarkoittavat minulle (ja perheelleni) käytännössä 48h kotoa poissaoloa. Käyn minä yön vuorojen välissä kotona nukkumassa, mutta mitä iloa siitä on kenellekään? Teiniä en perjantai aamun ja sunnuntai puolen päivän välillä nähnyt nytkään viikonloppuna kertaakaan.

Sunnuntain otin aika rauhaksiin kutimien kanssa, koska palauduin edellisistä työvuoroista. Olin väsynyt. En oikeasti tiedä, johtuuko teinini vaivat minun työssäkäynnistäni, mutta se on ainut ”synti” jota olen tehnyt kun olen kotoa pois ollut. Äitinä tietysti syytän itseäni, varsinkin kun arkemme ei missään tapauksessa ole normaalia. En ole käynyt juurikaan missään muualla kuin töissä ilman lapsia yli viiteen vuoteen. Päihteitä meillä ei käytetä pisaraakaan. Nyt en käy kokeeksi enää töissäkään. Teini kieltää minkään johtuvan minusta tai kodista.

Nyt kuitenkin olen kotona ja tulen olemaan viisi viikkoa kotona. Katsotaan oikiaako teinin oireet ja rauhoittuuko nelivuotiaan yöunet. Ainakin minä voin henkisesti paremmin ja osaan katsoa tilannetta myös eri näkökulmista, kun en koe jatkuvaa syyllisyyttä työssäolojeni vuoksi. Minulla ei ole aavistustakaan mitä teen tämän viiden viikon jälkeen, mutta mieluiten en ainakaan vuorotyötä ensihoidossa. Vaikka se niin jännittävää ja monen haaveammatti onkin. Ensihoitajuus on myös elämäntapa-ammatti, jolla on kääntöpuolensa.

En ole aiemmin kertonut kuin suurpiirteisesti vuorotyöni ja arjen yhteensovittamisen haasteistani. En ole kertonut juurikaan mitään lasteni oireilusta taustalla, joka on minulle kaikista raskain asia. Koen häpeää ja syyllisyyttä, että olen itse aiheuttanut kaiken ainoastaan siksi, että valitsin itselleni reilu kymmenen vuotta sitten hoitajan ammatin. Somessa tänään saamieni viestin perusteella en kuitenkaan todellakaan ole ainut äiti / vanhempi, joka kipuilee perheen hyvinvoinnin ja työelämän yhteensovittamisen kanssa ja halusin siksi kertoa tästä täällä blogissakin. Alanvaihto haaveeni ja unelmani tehdä työtä joustavasti oman elämäni toimitusjohtajana on monen tekijän summa, jossa suurin paino on perheen hyvinvoinnilla.

Myönnän vuosien jälkeen, että minun ammatti ja sen vaatimukset ovat meidän perheelle ongelma.

Kiitos kun luit. ❤